PATIKKAPÄIVÄKIRJA UUDESTA SEELANNISTA osa 3
 

25.11. – 30.11. St Arnaud, Nelson Lakes

 

Tarkoituksemme oli alunperin tehdä Travers Sabine Circuit,
mutta onneksemme juttelimme asiasta paikallisessa DOCissa… Reitin korkeimmilla kohdilla oli vielä lunta, ja meille kerrottiin että siellä on lumivyöryvaara, varusteissa olisi ehdottomasti pitänyt olla jäähakku ja alpinistitaitojakin tarvittaisiin, siis tietoa siitä miten lumijäätikköisiä vuoria ylitetään ja mitä tehdään, jos tulee lumivyöry.

Päätimme tehdä reitin soveltaen niin, että emme varsinaisesti ylitä vuoria, emmekä mene niille korkeimmille kohdille. Yöpymisvaihtoehtoina olivat mökit, telttailu mökkien pihoissa tai telttailu luonnossa. Valitsimme viimeisen vaihtoehdon. Meillä oli teltta ja lämpöalustat (ei muita patjoja) sekä uudet makuupussimme, jotka oli hankittu ajatuksella „mahdollisimman kevyet ja vähän tilaa vievät“. Ainoa varustevirheemme oli, että meidän makuupussimme olivat ns. kolmen vuodenajan. Vaikka sää suosi meitä uskomattomalla tavalla: Uuden Seelannin loppukevät väläytti meille kesäisiä päiviä (kuulemma sellaisia, joita tavallisesti on tammikuussa), aurinko paistoi retkemme kaikkina päivinä ja lämpöä oli reilut 20. Mutta öisin oli KYLMÄ. Mun yöasuni koostui kolmesta pitkästä kerrastosta ja fleecestä – ja palelin silti. Kylmyyteen vaikutti varmasti se, että yöpymispaikkamme olivat koskien rannoilla, niistä nousi kylmää vesihöyryä.

Toinen vitsaus olivat sitten hiekkakärpäset, joista olimme lukeneet, mutta emme älynneet ottaa mitään karkotteita mukaan. Jalkani ovat vieläkin täynnä paukamia, mutta enää ne eivät kutita (koin ihmeparantumisen  Rotorualla, mutta siitä myöhemmin).
Mutta aamuisin kaikki nuo kiusat taas unohtuivat, kun oli niin ihanaa kömpiä teltasta ja laittaa priimukseen aamukahvi kiehumaan ja ihailla luontoa ympärillä.

Kiersimme reittiä kaikkiaan viisi päivää. Ilman alppihuippujakin matkalla oli minulle vaativia kohtia. Viimekeväisen el ninon sekä aiemmin tänä vuonna olleiden maanjäristysten jäljiltä laaksoihin oli tullut soravyörymiä, joita ylittelimme. Reitillä oli useita koskia/virtoja, joita jouduimme ylittämään. No, paitsi että olen maito, ja pelkään koskien ylityksiä, olen myös onnettoman kömpelö siinä touhussa. Johtuu ehkä huonosta tasapainoaististani. Kaikkein vaikeimman kosken joutui ukkoni ylittämään kolme kertaa… Ensin vei oman reppunsa, sitten mun repun ja sitten vielä haki mut ja talutti kädestä pitäen . Tavallisimmin hän meni edeltä ja palasi sitten vastaanottamaan mua, kädestä pitäen ja neuvoen joka kiven, mille astua. Kerran yksi kanadalaispariskunta sattui samaan aikaan ylitykseen. Kattoivat aika ihmeissään meidän touhua.

Alunperin tarkoituksemme oli kiertää reittiä kuusi päivää, mutta jouduimme palaamaan päivää aikaisemmin pikku tapaturman vuoksi. Ukkoni ylitti virtaa, joka oli tavallista hankalampi, ja iski päänsä oksankarahkaan. Lippalakki veressä hän palasi sitten lähtörannalle takaisin. Haava oli siinä rajoilla, etten osannut arvioida tarvitsisiko se tikkejä. Ajattelin että viisainta olisi kuitenkin näyttää jossakin ensiapuasemalla sitä.


No, kesti kaksi vuorokautta ennen kuin sieltä pöpelikössä pääsimme ihmisten ilmoille (vaikka patikoimme yhden 9 tunnin ja yhden 6 tunnin päivän). En edes uskalla ajatella, miten olisimme selvinneet vaikkapa murtuneen nilkan kanssa. Kännykät eivät nimittäin toiminet alueella, emme olisi hätänumeroonkaan voineet soittaa. Alueella kierteli pari kertaa helikopteri, sille olisi kuulemma voinut antaa viestiä, jos olisi ollut hätätila (muistaakseni iso vee käsivarsilla).

En tiedä, kuinka monta kilometriä me loppujen lopuksi patikoimme. Yhden päivän laiskottelimme leirissä, kun oli aivan erityisen kaunis paikka (lähellä John Tait´s Hutia), muuten päivämarssiemme kesto vaihteli neljästä yhdeksään tuntiin. Ja niin kuin * p * totesi : reppumme olivat painavampia, kuntomme huonompi ja reittimme vaikeampi kuin oletimme… 

Viiden vuorokauden jälkeen palasimme St. Arnaudiin likaisina, haisevina, täynnä ötökänpuremia ja miehellä vielä sideharsolappu ja laastaria päässä…
Olimme onnellisia reissustamme, luonto oli mykistävän kaunis Lake Rotoroan ympärillä ja niiden lukuisten koskien rannoilla. Mietimme kuitenkin, että ehkä jatkossa teemme vain päiväpatikoita tai sellaisia, jossa ollaan vain yö pari pöpelikössä. Haluamme reissuistamme iloa ja nautintoa, emme hae mitään ekstreemihankaluuksia.

 

Uuden Seelannin patikkareiteillä kuolee ihmisiä joka vuosi. Ei siksi, että ne reitit olisivat sinällään erityisen vaarallisia, vaan siksi että luonto on siellä oikukas – ja ihmiset ottavat liian suuria riskejä. Mekin näimme tsekkipariskunnan, joka lähti ilman jäähakkua kapuamaan reittiä ylöspäin. Naisella oli vielä patikkakengän kanta haljennut oikein kunnolla. (Kyseessä oli kokenut patikoija, nainen oli käynyt Suomessakin neljä kertaa ja kiertänyt mm. Karhunkierroksen; silti hiukan ihmettelin sitä riskinottoa, lumijäätiköille hajonnein kengin ja ilman hakkua…). Luonnon oikuttelu ilmenee nopeina säävaihteluina. Saman päivän aikana saattaa olla neljä vuodenaikaa. Siinä suhteessa olimme todella onnekkaita. Kivilouhikoissa hyppely sadesäällä, painava reppu selässä, olisi kyllä ainakin minut saanut murtamaan nilkkani.