Ostin Frankfurtin lentokentältä kirjan, jota jo pitkään olen halunnut: Hape (Hans-Peter) Kerkelingin Ich bin dann mal weg – Meine Reise auf dem Jakobsweg. Kirja on ollut bestsellerlistojen ykkösenä yli kaksi vuotta saksankielisessä maailmassa, ja myynyt yli miljoona kappaletta, ehkä juuri siksi että se on hauskalla tavalla epätodennäköinen ja odottamaton.

Hape on koomikko, joka on tehnyt televisiolle lukuisia oikeasti hauskoja hupisarjoja (aika usein olen huomannut, että ne joita yleensä pidetään kauhean hauskoina, ovat minusta tylsiä ja teennäisiä väkisinnaurattajia, mutta Hape on poikkeus – hänen sketsinsä ovat hervottomia). Kirjassaan tämä tunnettu koomikko kertoo pyhiinvaellusmatkastaan. Eikä siinä mennä kliseisiin: hän ei ole „tullut uskoon“ tai ryhtynyt julistajaksi, vaan kertoo toisaalta ilman sarkasmia ja toisaalta ilman kuluneita kristillisiä hokemia yhden pyhiinvaeltajan tarinan.

Vuonna 2001 Hape Kerkeling tunsi, että on aika pitää paussi. Kuin sattuman kauppaa hänen käsiinsä osui kirja, jossa kerrotaan apostoli Jaakobin mukaan nimensä saaneesta patikkareitistä Saint-Jean-Pied-de-Portista Ranskasta Santiagoon Espanjaan, apostolin haudalle. Matka on 600 kilometriä ja se kulkee yli Pyreneitten. Se on katolisen maailman suuressa suosiossa, tosin reittiä ovat kulkeneet myös lukemattomat skeptikot ja  henkisyyden etsijät, joilla ei ole uskonnollista vakaumusta.

Tunnettu sohvaperuna ja ketjupolttaja lähti yksin matkalle etsimään itseään ja ehkä jumalaansa. Lähtiessään hän määrittelee itsensä buddhalaiseksi kristillisellä silauksella; matkalla hän löytää syvässä meditaation tilassa sen, mitä kutsuu Jumalaksi. Joku voisi tulkita, että hänestä tuli kristitty buddhalaisella silauksella.

Pieni, mutta mielenkiintoinen sivujuonne kirjassa on se, että Hape on katolisen kasvatuksen saanut homoseksuaali. Hän ei salaa julkisuudelta asuvansa miehen kanssa. Paavi ei varmasti Hapen pyhiinvaelluskirjaa hyväksy. Katolisuuden ja homoseksuaalisuuden suhdetta Hape ei kuitenkaan kirjassaan käsittele lainkaan.

Hape kirjoittaa käänteentekevästä kokemuksestaan:

„Schweigen ist einfach, denn daran habe ich mich ja halbwegs gewöhnt. Die Bauern auf dem Feld, an denen ich vorüberziehe, grüße ich wortlos und sie tun dasselbe. Sie scheinen mein Schweigen zu respektieren. Aber mein Denken zu stoppen ist fast unmöglich. In Gedanken stimme ich ständig irgendwelche Lieder oder denken zusammenhanglosen Schrott nach: ´Wo sind meine Hausschlüßel? Zigaretten kaufen! Kaputte Füße! Hunger auf Kartoffelsalat!´

Irgendwann schalte ich im Kopf tatsächlich den Denkstrom ab und denke einfach nichts mehr. Einen weg zu beschreiben, den man ohne Gedanken geht, ist nahezu unmöglich, da man die Dinge nur noch ungefiltert und ohne sie zu bewerten wahrnimmt. Und wertfreies wahrnehmen lässt sich später kaum schriftlich formulieren.

Alles wird eins: mein Atem, meine Schritte, der Wind, der Vogelsang, das Wogen der Kornfelder und das kühle Gefühl auf der Haut. Ich gehe in Stille. Drücke ich während des wanderns mit meinen Füßen auf den Weg oder drückt der Weg auf meine Füße? Ohne meine Gedanken bin ich ohne Ausdruck und die Landschaft, die Geräusche und der Wind beeindrucken mich nicht. Auch Hässlichkeiten wie eine tote Katze auf dem Weg oder Schönheiten wie die Schneebedecten Gipfel des kantabrischen Gebirges hinterlassen keinerlei Eindruck. Diese totale Abwesenheit von Druck ist ein barmherziger Zustand. Er bringt keinen Spaß, aber auch kein Leid mit sich.

Und am Ende des Weges stelle ich fest: Wenn ich mich nicht in Wort und Gedanken ausdrucke, beeindruckt mich auch nichts! Weder Wind noch Regen. Wenn mann seinen Ausdruck im Denken und Handeln, Sprechen, Singen, Tanzen nicht gelegentlich pausieren lässt, verselbständigt er sich und das Ergebnis ist die Erzeugung ständigen Drucks.

Jeder eigene Ausdruck führt zu einem Eindruck bei anderen und der erzeugt in ihnen neuen Ausdruck, der wiederum für einen selbst beeindruckend ist. Wer sich ständig ausdrückt, ist auch immer beeindruckt. So entstehen Ehekräche und Weltkriege. Irgendwann legt dieser ständige Druck jeden lahm. In der Stille herrscht kein Druck. Wenn ich nichts denke, nichts ausdrücke, bin ich aber trotzdem immer noch da. Auf dem Weg treffe ich eigentlich immer wieder nur auf eins:

Auf mich. Und was ich in Zukunft ausdrücke, werde ich mir noch genauer überlegen als bisher.“

(Anteeksi, mutta olen niin hidas kääntäjä, etten ryhtynyt suomennusurakkaan, joten ylläkirjoitettu avautuu vain saksankielentaitoisille).

Hape löytää meditatiivisen mielentilan. Hänen pyhiinvaellusystävänsä, englantilainen Anne ilmaisee asian sanomalla: „Drop the thought!“ Se on hyvin lähellä käsitettä (vaikka ei aivan sama ajatus) jota minulla on ollut tapana käyttää: „silleen jättäminen“.

Hape kulkee kuusi viikkoa ja kuusisataa kilometriä, melkein koko matkan jalkaisin. Hän kirjoittaa lukuisista tapaamistaan pyhiinvaeltajista oivaltavasti, viisaasti ja humoristisesti. Matkalla hän kohtaa sekä pyhimyksiä että kaikenlaisia veijareita, tekopyhiä, himokkaita, välinpitämättömiä – ja riiteleviä pariskuntia, joiden pyhiinvaellusmotiiveja on vaikea kuvitella.

Hän tapaa jopa helsinkiläisen Seppin (ilmeisesti kaverin nimi on Sepi, mutta saksalaiset ymmärtävät tuommoiset aina tuplakonsonanttina, vrt. Matti, jonka he ääntävät Mati). Seppi on parimetrinen, kovakuntoinen kaveri, joka marssi 40 kilometrin päivävauhtia kaljan voimalla. Illat hän ryyppäsi pyhiinveltajien yömajoissa ja päivät pyhiinvaelsi. Kunnes kaatui ja satutti jalkansa. Taas saivat suomalaiset mainetta satojen tuhansien saksalaislukijoiden keskuudessa …

Ich bin dann mal weg Bookyssä