Lähdimme sunnuntaina aamukahdeksalta ajelemaan pitkin hiljaisia katuja. Kiersimme sellaisia Frankfurtin kulmia, joita emme ennestään tunteneet juuri ollenkaan. Ajoimme meiltä Praunheimin kautta Höchstiin, jossa kiersimme katsomassa sen vanhaa kaupunkia ja linnaa, sieltä pyöräilimme Mainin rantaa pitkin Westhafeniin, josta jatkoimme yhä rantaa pitkin keskustaan.

Istahdimme Äppelwoille/vehnäoluelle ja katselimme ohiajavia teräsnaisia ja -miehiä. Frankfurtissa pidettiin parhaillaan Ironman-kisoja, mitä emme tienneet etukäteen, koska kumpikaan meistä ei seuraa urheilu-uutisia.

Jatkoimme retkeämme Osthafeniin ja lähdimme sieltä polkemaan kohti Nordweststadtia. Matkalla sattui hupaisa episodi: poljimme pyörätietä pitkin jalkakäytävää, Ironmanit polkivat viereisellä tiellä, joka oli suljettu liikenteeltä. Tien varrella oli pieniä ryppäitä hurraajia ja kannustajia. Kun me fillaroimme ohi, yksi vanha mies kommentoi, että hitaanpuoleisia olemme, mutta kannusti meitä kuitenkin lehmänkellolla; porukalla oli hauskaa. Me poljimme Bornheimista Kalbachiin ja sieltä Bommersheimin kautta kotiin. Jonkinlainen Frankfurtin ympäriajo siis.

Aamulla oli miellyttävä ajokeli, mutta päivän mittaan kuumuus alkoi rasittaa. Huolimatta 50-suojakertoimen aurinkorasvasta naamani punoitti ja kärsi. Tauot mukaanlukien retkemme kesti 6 h 45 min. Maxsyke oli 166 (91%), keskisyke 116 (64%), laskennallinen kulutus -4338 kcal. Matkan pituus 61 km. Matka TUNTUI 70 kilometriltä … Viimeiset kymmenen kilometriä olivat kärsimystä, ja niistä viimeiset kolme kidutusta. Kädet ja jalat olivat turvoksissa, ja hassua kyllä käteni olivat niin väsyneet että ne tärisivät. Jalat eivät, ne olisivat vielä toimineet pidempäänkin. Takamus oli niin hellänä, etten oikein istua kärsinyt. Ja koska „training by yrjöampäri“ ei ole mun heiniäni, en saanut tilanteesta minkäänlaisia kiksejä. En jälkeenpäinkään tuntenut mitään euforiaa, ainoastaan fyysistä väsymystä, joka muistutti triathlon-kokeiluni jälkeistä pahoinvointia. Ja kuten kuvaan kuuluu, yli 2000 miinuskalorit nostivat painoani kilolla. Mies keveni puoli kiloa. Epistä!

*p* laittoi mulle sähköpostia nettipimentoni aikana ja kyseli, käytänkö pehmustettuja pyöräilyhousuja. En ole päässyt vastaamaan, niinpä vastaan nyt: käytän. Aina pyöräillessäni. Kutsun niitä pamppuhousuiksi (etymologia juontaa juurensa Pampers-vaippoihin). Omistan kahdet, toiset ovat lyhyet pyöräilyalushousut, toiset lyhyet päällyshousut. En tilannut niitä nettikaupasta, vaan ostin sovittamalla, mikä oli hyvä sillä yleensä kokoni on M, mutta jenkkilämitoitusten mukaiset pamppuhousuni ovat kokoa L. Alushousut olen havainnut liian kevyiksi, niiden pehmusteet eivät suojaa tarpeeksi, niinpä käytän päällyshousuja shortsien alla. Mutta aina eivät nekään riitä, kuten tämänpäiväinen osoitti.

*p* kysyi myös, onko minulla pyöräilykengät ja sellaiset polkimet joihin kengät kiinnitetään. Ei ole, en halunnut sellaisia. Mulla ei ole niin kiire pyöräillessäni (minähän retkeilen, enkä kilpaile kenenkään kanssa vauhdissa), ja minusta ne on hankalat. Siis KUVITTELEN niiden olevan, en ole koskaan kokeillut. Jos vaikka kaadun, miten saan pyörän sujuvasti irti koivistani? Sitä paitsi kun niillä lähtee kävelemään, kulku on ankan vaapuntaa. Olen nähnyt. Kerran meinasin läkähtyä nauruun, kun yhdellä äijällä oli kanariankeltainen pyöräilypusero ja hän vaappui pyöräilykengissään oikein lesona ohitseni.

Mainokset