Lihavuuden hoitoon erikoistunut lääketieteen tohtori Pertti Mustajoki kirjoittaa kirjassaan Berliininmunkki ja muita kirjoituksia painonhallinnasta ”syönkuinlintu-lihavista”:

Myös alan tutkijoille ”syönkuinlintu-ihmiset ovat edelleen melkoinen arvoitus. Vielä parikymmentä vuotta sitten ihmeteltiin, miksi yipainoiset henkilöt oikeastaan ovat lihoneet. Lukuisten tutkimusten mukaan lihavat henkilöt eivät syöneet lainkaan enempää kuin normaalipainoiset. Muutama tutkimus jopa totesi, etä ylipainoiset saivat ruoasta vähemmän energiaa kuin hoikemmat kanssaihmisensä. — Myös monet alan tutkijat olivat sitä mieltä, että lihavuus johtuu aineenvaihdunnan häiriöistä, jotka aiheuttavat tavallista alhaisemman energiankulutuksen. — Vuonna 1986 kysymys ratkesi, kun englantilaisen Andrew Prenticen tutkijaryhmä julkaisi tutkimuksen, jossa oli mitattu samaan aikaan lihavien henkilöiden energiankulutus ja ravinnonsaanti. — Kun ruokapäiväkirjoista laskettiin vuorokauden energiamäärä, se oli normaalipainoisilla keskimäärin 1940 kilokaloria mutta lihavilla selvästi pienempi, 1602 kilokaloria. Ylipainoiset näyttivät tarvitsevan vähemmän kaloreita kuin normaalipainoiset. Energiankulutuksen mittaus näytti kuitenkin toista. Lihavat kuluttivat enemmän energiaa kuin normaalipainoiset. Normaalipainoisten kulutus vastasi melko hyvin saantia, mutta lihavien kulutus oli 840 kilokaloria suurempi kuin ruokamittauksista laskettu energiansaanti. — Tutkijoiden päätelmä oli yksiselitteinen: ylipainoisilta jää ruokapäiväkirjojen merkinnöistä puuttumaan huomattava osa. — Lihavien ihmisten ruokapäiväkirjoista puuttuu keskimäärin noin kolmasosa saaduista kaloreista. Mistä tämä johtuu?

Mustajoki ei väitä, että ylipainoiset aina valehtelisivat tietoisesti, hän olettaa että kaunistelu on useimmilla tiedostamatonta. Minusta oli kuitenkin kiinnostavaa, miten purematta Mustajoki nielee yhden ainoan tutkimuksen tulokset totuutena. Jos minä kirjoittaisin, että vähähiilihydraattisen ruokavalion paremmuus on todistettu tutkimuksessa jonka ”Meeri Möttönen teki vuonna 1985 kymmenellä koehenkilöllä”, minut naurettaisiin pellolle.

Kyllä minäkin uskon, että kaunistelua ja unohtamista esiintyy. Koehenkilöitten omiin ruokapäiväkirjoihin ja raportointiin perustuvat tutkimukset ovat aina hiukan hataralla pohjalla. Mutta minusta kannattaisi edes suoda ajatus sille mahdollisuudelle, että osa heistä puhuukin totta. Se voisi antaa tutkimuksille uuden suunnan. Kokeita on vaan vaikea järjestää niin, että ihminen samaan aikaan olisi vapaasti toimiva ja kontrolloitu. Ei kukaan ylipainoinen kehtaa tarkkailun alaisena syödä haluamaansa määrää …  Omat käytännön havaintoni tukevat sitä ajatusta, että osa vaikeasti ylipainoisia on ahmimis-  JA aineenvaihduntahäiriöisiä, ja osa on ”vain” aineenvaihduntahäiriöisiä.

Mainokset