Frankfurtissa vietettiin jokavuotista ”Museorantajuhlaa”, eräänlaista taiteiden yötä, jolloin Mainin rannalla olevat museot ovat auki yöhön ja niihin on vapaa pääsy. Sen lisäksi koko rantakatu Sachsenhausenin puolella ja Mainin ranta molemmin puolin keskustan siltojen välissä oli täynnä esiintymislavoja ja ruoka- ja juomatelttoja.

Teimme menemisen sinne itsellemme tarkoituksella vaikeaksi ja kävelimme Wiesenauhun (1 h 15 min) ennen kuin hyppäsimme paikallisjunaan. Tarkoitus oli alunperin kävellä perille asti, mutta aikataulumme petti, emmekä ehtineet lähteä liikkeelle tarpeeksi ajoissa.

rantakatu-pieni

Kiersimme Schweizer Platzilta rantaan ja kuljeskelimme Mainin toisen puolen, toiselle emme ehtineet koko iltana. Tunnelma oli kiva, täkäläiseen tapaan ihmiset ”käyttäytyivät”, en nähnyt yhtään tappelua tai aggressiivisuutta (kuseskelusta tai oksentelusta puhumattakaan), vaikka enemmistö juopottelikin. Nyt kun mietin en nähnyt kyllä poliisejakaan, ehkä he olivat siviileissä siellä?  Kuten aina frankfurtilaisissa kansanjuhlissa, kansallisuuksien kirjo oli värikästä. Yhden teltan luona oli selvästikin pöydällinen venäläisiä, skumppaa ja vodkaa ja hilpeä tunnelma, toisessa teltassa raikui salsa, kolmannessa räppäsivät mustat miehet jne. Etnoruokia oli tarjolla joka lähtöön, me nautimme saksalaisa etnoa, bratwurstia ja viherkaalia sitten iltamyöhällä kun nälkä jo yllätti.

bornheimbombs-pieni

Olimme tulleet katsomaan nimenomaan Bornheim Bombseja. Kaverit olivatkin aivan mainioita, meistä tuli faneja kertaheitolla! He olivat jo aikuisia miehiä, kasvot olivat kaikilla sellaiset, että elämää on nähty vähän enemmänkin (ja nurjempiakin puolia), mutta kropat olivat kuin pikkupojilla. Oli hauskaa seurata kuinka heidän vaimonsa ja lapsensa (parilla kaljapullon kokoisella oli Motörhead-paidat :)) elivät mukana, kun isät vetivät punkkia. Siellä minäkin (liberaali konservatiivi ja kaikenlaisen terrorismin vastustaja) puolipogosin innoissani, kun Pommit lauloivat, että ”missä viipyy RAF, nyt kun sitä tarvittaisiin”, ja lauloin kurkku suorana mukana ”Daheim ist Daheim, Bornheim”. Kai minä pari kertaa olen Bornheimin kaupunginosassa käynyt …  Pitihän sitä sitten tukea ”nuoria taiteilijoita” ja ostaa heidän CD:nsä.

Kuuntelimme paria kolmea muutakin bändiä, mutta ne eivät niin sykähdyttäneet. Yksi hieno hetki oli, kun joku 80-luvun rokkia soittanut bändi heitti kesken kaiken Nessun Dorman ja katsomon eturivin tytöt lakosivat laulajan jalkoihin,  kuulemma Heiko-nimisen kaverin, joka varmastikin  oli saanut klassisen laulajan koulutuksen.

Sitten seurasin pitkään arviolta nelivuotiasta poikaa, joka silmä kovana seurasi kitaristeja ja soitti ilmakitaraa, ja aivan selvästi kuvitteli itsensä lavalle. Ei epäilystäkään pojan tulevasta ammatinvalinnasta!

Kymmenen jälkeen illalla alkoi kävely olla jo tungoksen vuoksi hankalaa, ihmisiä oli liikkeellä tuhansia, siis ihan hirveästi.  Eli karkasimme paikallisjunalla kotiin.

Advertisements