10 / 2009 – Karppaajan kalenteri – Elämää ilman hiilihydraatteja

Kolmen kuukauden karppauskokeilu auttoi ymmärtämään oman kehon tuntemuksia paremmin ja opetti terveellistä kriittisyyttä ruokavalioguruja kohtaan.

Lähtölaukaus

– Haluaako joku nämä salaatin leipäkrutongit?

Söin kaverini krutongit hieman ihmeissäni, kun hän tarjosi niitä illallispöydässä viime syksynä. Olin aikaisemmin huomannut yliopiston ravintolassa, että jotkut täyttivät lautasensa lihalla ja salaatilla, mutta ohittivat perunat. Tampereella sinnitteli jonkin aikaa Cafe Carbo -niminen kahvila-ravintola, jossa tarjoiltiin kuulemma vähähiilihydraattisia ruokia.

Hiilarit, karppaus ja Atkins olivat minulle kuitenkin hepreaa. Käsitykseni karppauksesta rajoittui mielikuvaan kermaa ja juustoja ahmivista pulleroista, jotka yrittävät laihduttaa naurettavan itsepetoksen avulla. Olin sisäistänyt lukuisista ravinto-oppaista ja naistenlehdistä, että paino putoaa vain, jos syö vähemmän kuin kuluttaa. Ihminen tarvitsee kuitua tai aivot lamaantuvat. Rasva tukkii suonet. En kyseenalaistanut näitä totuuksia ennen viime talvea.

Uutena vuotena kiinnitin huomiota tuttavaani, jonka kroppa oli sutjakoitunut huimasti. Mies kertoi perehtyneensä Antti Heikkilän näkemyksiin hiilihydraattien, lihavuuden ja diabeteksen välisestä yhteydestä.

– Suomalainen ruoka on täynnä lisäaineita ja piilohiilareita, mies selitti.

Hämmästelin, eikö rasvainen ruokavalio lihota. Mies vastasi, että hiilihydraatit ovat oikea syy suomalaisten vararenkaisiin. Elimistö pitäisi totuttaa käymään rasvalla.

Intin, eikö kananmunien, lihan ja juuston syöminen rasita munuaisia ja tunnu yököttävältä. Tuttavani kertoi, että karppaajat syövät proteiineja kohtuullisesti, koska liiallisina määrinä proteiinit muuttuvat glukoosiksi, joka lihottaa hiilihydraattien tavoin.

– Rasvaa. Ja paljon rehuja, mies valisti kanasalaattia mussuttaessaan.

Sinä iltana join oluen jos toisenkin ja söin surutta juhlapöydän antimia: Elvis-henkisiä maapähkinävoileipiä, piirakoita ja sipsejä. Seuraavana aamuna oloni oli turvonnut ja pöhöttynyt. Vatsassa möyri. Ruisleipäaamiaiseni äärellä ajattelin, että ilmavaivathan ovat vain merkki siitä, että vatsa toimii. Elimistö tarvitsee kuituja tai ihminen kuolee. Tai jotain. Mutta jos se ei olekaan totta. Ajatus jäi kytemään mieleeni.

Jo samana päivänä lapioin lautaselleni reilusti kanafileitä ja rucolaa riisikeon sijaan. Jos jättäisin hiilihydraatit vähemmälle vaikkapa kuukaudeksi. Ei niin lyhyeen kokeiluun voi kuolla.

Tammikuu: Pekonipornoilua

Karppausta aloittaessani olin kuin kuriton teini, joka on jäänyt yksin kotiin ja isän viinakaappi on lukitsematta. Kermajuustoa! Pekonia! Makkaraa! Majoneesia!

Karppasin mutu-tuntumalla. Aloitin aamuni juustoon upotetulla munakkaalla tai irstailin syömällä paketillisen pekonia. Aterian jälkeen tuli outo olo. Minun ei ollut nälkä moneen tuntiin, vaikka vatsani kiljui yleensä ruokaa kolme tuntia aamiaisen jälkeen. Pakotin itseni syömään yliopistolla jauhelihapihvin ja kasan salaattia oliiviöljylorauksen kanssa. Tällä tankkauksella pärjäsin hyvin iltaan asti, jolloin valmistimme kotona paistia ja uunijuureksia.

Pari ensimmäistä päivää olin kuin hitaasti veden alla vaappuva uninen sukeltaja. Rekisteröidyin Karppaajat-foorumille, jossa minulle kerrottiin, että epätodellinen olo on normaali reaktio, joka lieventyy viikon sisällä. Tämä selvä. Jatkoin lihailoittelua. Tuntui suorastaan pornolta napsia välipalaksi meetwurstia, oliiveja ja kermajuustoa.

Kuun puolivälissä ruokavalioni muuttui entistä valistuneemmaksi. Lainasin Antti Heikkilän Näin me keitämme -kirjan. Heikkilä kuvailee kirjassa suomalaisen elintarviketeollisuuden jalostusprosesseja suorastaan inhorealistisella tavalla. Valaistuin.

Tiedättekö, että lähikaupan hyllyllä myytävän voileipäkinkun lihapitoisuus on pahimmillaan alle 70 prosenttia. Liha ei ole lihaa, vaan maissitärkkelystä, suolavettä ja lisäaineita.

Tiedättekö, että rasvaista ruokaa syövillä eskimoilla diabetestä ja sydänsairauksia on alkanut esiintyä vasta länsimaisten ruokien ilmestyttyä markkinoille.

Ettekö ole koskaan hämmästelleet sitä, miksi ranskalaiset ovat niin pirun hoikkia, vaikka kerma virtaa ja makkarat kärisevät fransmannien köökeissä.

Julistaessani kiersin sen faktan, että italialaiset rakastavat pastaa ja pizzaa, Ranskassa höttöpatonkia ja croisanteja syödään päivittäin ja hoikat japanilaiset syövät joka aterialla riisiä.

Perehdyin vähähiilihydraattisen maailman lahkoihin. On heikkiläläisiä, atkinslaisia ja Varpu Tavin nimiin vannovia. Heikkilä ja Atkins varoittelevat hedelmistä, sillä ne ovat hirmuisia hiilarikuormia. Tavi sen sijaan kertoo karppaussaiteilla syövänsä luumuja ja kiiwejä.

Tiedon paljous ja sen sisältämät ristiriidat tuntuivat hämmentäviltä. Aloin varmuuden vuoksi korvata hedelmävälipalat marjoilla. Kehoni tuntui puhtauden perikuvalta, se oli sokerihyökkäyksiltä ja suolistojätteeltä vapaa. Tunsin olevani valittu, yksi harvoista, joka oli löytänyt paratiisin avaimen. Paratiisihan asustaa selkeästi erottuvissa vatsalihaksissa ja s-koon vaatteissa.

Helmikuu: Ehkä Jeesuskin oli karppi

Rasvailoitteluni tasoittui. Tajusin syöneeni liikaa proteiineja. Vähensin pekonin, kananmunien ja meetwurstin määrä, minkä seurauksena energiansaantini jäi liian alhaiseksi. Tajuan, että minun on syötävä vielä enemmän rasvaa.

Se on helpommin sanottu kuin tehty, jos on koko elämänsä tottunut karttelemaan rasvaa. Aloin lorauttaa kahviini niin paljon kermaa, että sen alas saaminen oli työn takana. Paistoin kasvikset runsaassa voissa. En olisi halunnut myöntää sitä, että rasvan määrä etoi. Välillä olisin halunnut syödä kasvikset höyrytettyinä sitruunalorauksen kanssa. Kermassa uitettu juustokala ja voissa paistetut vihannekset olivat liian tuju yhdistelmä.

Hain karppifoorumilta voimaa rasvaällötykseen. Minua lohdutettiin kertomalla, että syötyäni vuosikaudet vähärasvaista ruokaa kehoni on mukautunut tähän epäterveelliseen tottumukseen ja siksi runsas rasva kuvotti minua. Tämänkin pitäisi tasoittua ajan kanssa ja alkaisin nauttia rasvasta. Hardcore-karppaajat kertoivat syövänsä välipalaksi jopa voita suoraan paketista ja tankkaavansa kuohukermaa pitkällä juoksulenkillä.

Oloni oli muuten mahtava. Ajattelin ruokaa todella harvoin. Siitä oli tullut minulle polttoaine pakkomielteen sijaan. En tuntenut tarvetta napsimiselle ja välipaloille. Rakastin suussani maistuvaa asetonin aromia. Se kertoi, että olin ketoosissa. Tunsin oloni kevyeksi ja vapaaksi.

Tosin urheilu tuntui vaivalloisemmalta kuin aikaisemmin. Salille lähtö oli vastenmielistä, koska väsähdin nopeasti. Lihaksiani kivisti ja kramppasi. Karppisisaret ja -veljet vakuuttivat tämänkin olevan normaalia. Helmikuun lopussa huomasin, että foorumilla liikkuu ehkä keskimääräistä enemmän ihmisiä, jotka sanovat inhoavansa liikuntaa, harrastavansa sitä hyvin vähän ja käyvänsä lähinnä kävelylenkeillä.

En halunnut ajatella, että karppaus sulkisi pois liikunnallisen elämäntavan, mutta epäilys alkoi hiipiä mieleeni. Antti Heikkilän mielestä liika liikunta on tarpeetonta. Hänen mukaansa harjoittelu pienillä painoilla ja kävelylenkit luonnon helmassa riittävät. Ahdistuin. Pari rankkaa salitreeniä viikossa ja pari kolme juoksulenkkiä tai uintireissua eivät mielestäni ole liikaa. Mielestäni liikunta on ongelma vasta siinä vaiheessa, kun se alkaa rajoittaa muuta elämää ja vaikuttaa terveyteen negatiivisesti.

Halusin kuitenkin uskoa karppaukseen. Silmiini osuu lehtijuttu kirjailija Joonas Konstigista, joka on vannoutunut karppaaja ja painonnostaja. Rauhoituin. Jos Joonas jaksaa punttailla meetwurstin voimalla, kyllä minunkin pitäisi jaksaa. Vika ei voinut olla karppauksessa vaan jossain muualla.

Fyysistä jaksamista pohtiessani huomasin, että karppausfoorumilla liikkui muitakin, joiden paino ei ollut laskenut ja kunto kohentunut hiilihydraattien karsimisesta huolimatta. Osaa pyörrytti, osa kärsi itseni tavoin kipeistä lihaksista. Heitä neuvottiin lisäämään rasvan määrää, odottamaan kärsivällisesti ja tarkastamaan syömisensä vielä kerran. Vika ei todellakaan voi olla karppauksessa. Ikävät lieveilmiöt johtuivat tietäväisten mukaan kehon epätasapainosta tai huonosti suunnitellusta ruokavaliosta.

Helmikuussa minulle tuli tutuksi myös hifistely. Hifistelijä ei juo maitoa, koska siinä on liikaa hiilareita. Hifistelijä saa nautintoa laittaessaan kaupassa hihnalle pari litraa kermaa ja esitellessään samalla täydellisen timmiä kroppaansa. Hifistelijä tarkoittaa partaäijällä rasvaista turkkilaista jogurttia ja kirjoittelee palstalle tulikivenkatkuisia purnauksia vanhemmistaan, jotka tuputtavat hänelle pullaa kielloista huolimatta.

Maaliskuu: Kapina

Upeasti hallittu kehoni ja kontrolloitu ruokavalioni romahtivat maaliskuisella hiihtolomaretkellä Kainuussa. En kehdannut valittaa, kun anoppini asetti aamiaispöytään kolmea leipälajia ja rasvatonta marjajogurttia. Ruisleivän kanssa syöty keitto maistui ihanalta hiihtoretken jälkeen. Myönsin häpeillen syöväni sitä mieluummin kuin munakkaan tai grillimakkaraa. Illalla joimme viiniä takkatulen ääressä.

Muistot entisestä elämästäni palasivat. Tiesin, että lähes kaikista ruokalajeista on olemassa karppiversio, jopa pizzasta. Se ei kuitenkaan lohduttanut. Minun tuli hirvittävä ikävä Rooman matkaa, jolloin istuimme pienissä ravintoloissa ja nautimme italialaisesta pizzasta ja pastasta. Minun tuli ikävä lapsuudesta muistuttavaa perunamuusia ja niitä tarkoin varjeltuja herkkuhetkiä, kun annoin itselleni luvan syödä suklaata ja nautin jokaisesta suupalasta ilman huonoa omaatuntoa.

Aloin miettiä, olinko tullut huonovointiseksi ja lihonut hallitsemattomasti noiden nautintojen seurauksena. En. Myönsin itselleni, että satunnainen pizza tai pasta-annos ei ollut koskaan aiheuttanut minulle hirvittäviä vatsanväänteitä. Fyysinen huono-olo oli ollut seurausta rehellisestä ylensyönnistä ja yksipuolisesta ruokavaliosta. Sen lisäksi, että entisessä elämässäni oli enemmän nautintoja, se oli myös energisempää. Tuolloin minua ei huimannut salitreenin jälkeen ja kärsin suonenvedosta hyvin harvoin.

Karppijengi alkoi hiljalleen ärsyttää minua. Foorumilla kauhisteltiin, mitä kamaluuksia ihmisten on nähty laittavan ostoskoreihinsa. Voi kamala, se osti rasvatonta maitoa! Eipä ihme, että se oli niin lihava!

Jumalauta. Antakaa ihmisten ostaa mitä ostavat. Huomasin, että karppijengissä on uskonnollisen ryhmän piirteitä. Taivaaseen pääsevät vain hiilaritietoiset. Harhaoppisia säälitään ja paheksutaan. Toisaalta karppaajien käytös oli ymmärrettävää, koska perunoista ja leivästä kieltäytyvä saa usein osakseen kauhistelua ja hämmästelyä. Mutta pitääkö itse käyttäytyä samalla tavalla niitä kohtaan, jotka haluavat syödä makaronilaatikkoa.

Kesäkuu: Tilinteko

En ole enää käynyt karppausfoorumilla. Olen alkanut syödä taas aamiaiseksi pari palaa täysjyväleipää, koska lähden usein liikkumaan heti aamiaisen jälkeen. Haluan jaksaa, olen kyllästynyt lihaskipuihin.

Pasta, riisi, peruna ja makeiset ovat palanneet ruokavaliooni. Syön niitä kuitenkin huomattavasti maltillisemmin kuin ennen. Kehotietoisuuteni on kasvanut, olen herkistynyt. Olen huomannut, että kylläisyydentunne tulee hiilihydraatteja syödessä viiveellä, rasvaa ja proteiineja syödessä taas nopeammin. En enää lappaa lautastani äärimmilleen, jos tarjolla on pastaa, sillä tiedän, että vähempikin riittää.

Uskon, että erittäin pitkälle jalostetut hiilihydraatit ovat verrattavissa lieviin huumausaineisiin. Kokemukseni mukaan esimerkiksi jäätelönhimo ja pasta-addiktio kiihtyvät syödessä. Jos syömisen malttaa lopettaa kohtuullisen annoksen jälkeen ja odottelee pari minuuttia, kiihtynyt olo hälvenee ja huomaan olevani jo kylläinen.

Karppauskokeilu myös muutti ruokavaliotani monipuolisemmaksi ja terveellisemmäksi. Kun en enää jaksanut syödä juustoa ja munakkaita, aloin lisätä ruokavaliooni luonnonjogurttia, soijaa, pähkinöitä, kasviksia ja marjoja. Karppaaja voi syödä pahimmillaan yksipuolisesti, mutta niin tekevät myös monet tavallista ruokavaliota noudattavat. Huomasin syöneeni ennen karppauskauttani välipalaksi aina vain leipää eri muodoissa. Fuskasin tuolloin myös kasvisten määrässä ja laskin hampurilaisen suolakurkut salaatiksi.

Vaikka en enää kaipaa täyskarppausta, olen alkanut suhtautua virallisiin ruokavaliosuosituksiin kriittisesti. Leivän ja pastan vähentäminen on tehnyt vatsalleni ja jaksamiselleni vain hyvää. Juhlistan kuitenkin perjantaita edelleen pizzalla ja oluella ja mahdun samoihin vaatteisiin kuin karpatessani. Virallisten totuuksien ravistelu on terveellistä, mutta siinä vaiheessa, kun ruokavalio muuttuu epäjumalaksi, kannattaa muistaa, että elämäniloaan ei pitäisi rakentaa vain ruoan varaan.

Minusta on tuskallista lukea näitä kertomuksia. Ei siksi, ettäkö tämä juttu olisi huonosti kirjoitettu – tai huonosti ajateltu, päinvastoin! Vaan siksi että minua tuskastuttaa uskonnollisia piirteitä saava hurmos ruokavalion ympärillä. Ei herranjumala se, että rajoitan tärkkelystä ja sokeria ruokavaliossa ole minulle mikään elämää suurempi dogmi. Ei se ole mikään joko-tai ratkaisu loppuelämäksi. Söin eilen viimeiseksi brezelin eli suolarinkilän, eikä salama iskenyt taivaasta. En turvonnut, enkä muuttunut hirmuiseksi läskiksi. Kunhan nautiskelin yhden suolasarven, pyyhin suupieleni ja jatkoin matkaa kaupungilla. Juuri tuota poikkeamaa ei tapahdu kuin noin kerran vuodessa, mutta muunlaisia poikkeamia kyllä.

Ihan kommenttina: proteiinia saa kyllä mättää aikamoisia määriä ennen kuin sen sokeristumisella alkaa olla jotakin oikeaa merkitystä. Ja siksi toisekseen, meitä on todellakin hiilaritietoisia ihmisiä, jotka eivät välitä mättää rasvaa, koska se ei ylenpalttisina määrinä ole meistä edes hyvää ja tekee meille vain huonon olon. Vielä seitsemän vuoden sopeutumisenkin jälkeen kuulun itse niihin. Enkä pidä kovin fiksuna vaihtaa hiilariuskovaisuutta rasvauskovaisuuteen.

Toinen, mitä pidän kummallisena on tuo liikuntavihamielisyys, jota joskus vhh-piireissä näkee. Mikä logiikka siinä on, ettei ihminen ole tuhansien vuosien aikana sopeutunut viljansyöntiin, mutta liikkumattomuuteen ihmislaji on sopeutunut muutamassa kymmenessä vuodessa?

Ja vielä: jos ruokavalio ei sovi, eikä vaikuta toivotulla tavalla, VIKA ON RUOKAVALIOSSA, ei sinun kropassasi. Minusta on uskomatonta, että ne samat ihmiset jotka kritisoivat ns. virallisterveellisiä siitä, että he suosittelevat kaikille ihmisille samaa runsashiilihydraattista ruokavaliota, pitävät itsestäänselvänä että kaikille maailman ihmisille pelastuksen tuo runsasrasvainen ruokavalio. Jos ja kun se ei  ole tyhmyyttä, se on älyllistä epärehellisyyttä. Jokainen ihminen on yksilö ja jokaisen ihmisen kroppa reagoi ruokaan omalla tavallaan. Niinpä jokaisen pitää löytää se itselleen ja omalle kropalleen ja elämäntavalleen sopiva ruokavalio.

Mainokset