Vietimme viikonlopun Varsovassa. Varsovaa ei todellakaan voi kehua kauniiksi kaupungiksi – lukuunottamatta Vanhaa kaupunkia, joka on yhtä viehättävä kuin vanhat kaupungit muuallakin Euroopassa sekä puistoja, joissa on aito keskieurooppalainen tunnelma (siis ihmiset viettävät siellä aikaansa muuten kuin roskaten ja ryypäten…). Näkymä hotellimme ikkunasta, 17 kerroksesta:

Pidän Varsovan tunnelmasta. Minut valtaa siellä aina sellainen merkillinen tunnetila, että olen jotenkin toisessa ulottuvuudessa, eikä kyse ole vodkan aiheuttamista hallusinaatioista. Tällä kertaa minut valtasi elokuvantekemisen tunne. Olen kai liikaa katsonut Kieslowskia … Katsoin ihmisiä kuvaajan silmin, ja vangitsin kameraan vastaantulijoita (oikeasti minulla ei ollut kameraa, enkä tehnyt käsilläni mitään hupsuja eleitä, kunhan kuvittelin). Tietoni elokuvien tekemisestä rajoittuvat dokumenttielokuvaopintoihin elokuvataiteen laitoksella sekä dramaturgian ja tv-käsikirjoittamisen opintoihin teatterikorkean jatkokoulutuskeskuksessa, joten en oikeassa elämässä ole koskaan ajatellut kuvaavani tai ohjaavani elokuvia. Kyse ei ole haaveilusta, vaan tosiaankin mielentilasta.

Kävelimme molempina päivinä ehkä neljä tai viisi tuntia. Jotta olisimme saaneet sulatetuksi herkullisen täyttävät puolalaisruoat, olisi kävelyä saanut olla toinen mokoma lisää. Vinkkinä aidon puolalaisruoan ystäville: kannattaa kokeilla Vanhan kaupungin linnanmuurin kupeessa olevaa Podwale Piwna Kompaniaa, jonka tunnistaa Rymy-Eetu-kyltistä. Paikka on kuuluisa jättiläismäisistä annoksista, jo pelkät alkupalat ovat niin suuret, että meiltä jäi kolmannes syömättä (muuta emme tilanneetkaan, koska jo ennestään tiesimme kuvion). Mutta ruoka on todella hyvää, joten ei kannata ottaa paineita all-you-can-eat-meiningistä.

Varsovan joulumarkkinoilla oli hurmaava tunnelma! Join siellä semmoista ihmettä kuin kaljaglögiä, ja se oli hyvää. Resepti on peräisin 1400-luvulta, ja se maistui kanelilla ja ehkä inkiväärillä maustetulta kaljalta. Hapankaalia, makkaraa ja pierogeja (vrt. venäläiset pelmenit) jonotettiin; ja yksi jos toinen kulki kädessään valtava maalaisleivän pala, jonka päällä oli tuhti kerros laardia.

Sunnuntaina menimme tutustumaan solidaarisuusliikkeen muistomerkkiin. Kirkkoon, jossa 1980-luvulla saarnasi pastori Jerzy Popieluszko. Hän oli aktivisti, joka taisteli kommunistista diktatuuria vastaan, ja jonka valtion salainen poliisi raa’asti murhasi (vaikka suomenkielinen wiki väittää, ettei syyllisiä tiedetä, museossa ja puolalaislähteissä kyllä aivan avoimesti ilmaistaan, että syylliset olivat valtion salaisen poliisin agentteja). Museo pisti mielen hiljaiseksi – ja matalaksi. Pimennetty huone, jossa oli vain soliseva vesiallas ja seinänkokoinen kuva pahoinpidellystä, kuolleesta papista, sellaisena kuin hän oli sen jälkeen, kun hänet oli naarattu Veikselistä, sai minut itkemään. Viimeksi olen yhtä paljon järkyttynyt Dachaun keskitysleirillä.

Turisteja ei museossa näkynyt, mutta paikalliset ihmiset eivät näytä unohtaneen. Ihmiset olivat tuoneet kukkakimppuja ja kynttilöitä niiden omaistensa ja ystäviensä muistoksi, jotka olivat kuolleet taistelussa kommunistista diktatuuria vastaan.

Mainokset