“Ja päivä saapui,
jolloin vaara jäädä suljetuksi nupuksi oli
paljon kipeämpi kuin riski, jota tarvittiin
puhjetakseni upeaksi ruusuksi.”

tämä tuntemattoman runoilijan runonpätkä on kaivanut mieltäni viime päivät. Valitsin sen uusimman kirjani motoksi.

Minulla on yhä vielä sellainen tunne, etten ole puhjennut täyteen kukkaani. Mikä voi kuulostaa kaikkien aikojen vitsiltä 52-vuotiaan suusta. Se ei kuitenkaan poista sitä, että minulle se on totisinta totta. Intuitioni kuitenkin kertoo, että olen hyvin lähellä. En ajattele, että kyse olisi jostakin ”valaistumisesta”, vaan ikäänkuin useista pikkupuroista, jotka vihdoin alkavat virrata yhteen. Vertaan tätä tunnetta sellaiseen ihmeelliseen hetkeen, jonka kokee kun tutustuu  uuteen ihmiseen, jonka lähellä tuntuu siltä kuin olisi palannut kotiin.

Ensi vuonna ilmestyy kirjani Hormoniharmoniaa, joka on uusi aluevaltaus. Kevään aikana kirjoitan valmiiksi kirjan, jota olen työstänyt jo useamman kuukauden muiden töiden lomassa. Laihdu! kun painoindeksi ylittää kengännumeron, tulee olemaan erilainen laihdutusopas. Hauska, käytännöllinen, tunteellinen ja ennen kaikkea tosi. Siinä kerrankin asiantuntijoina ovat ylipainoiset itse, ei kukaan syntymälaiha asiantuntijakääkkä.

Ensi kesänä ryhdyn kirjoittamaan kirjaa, joka on muhinut mielessäni varmaankin liki vuoden ajan. Se tuleekin sitten olemaan fiktiota. Päähenkilöinä ovat Aino ja koiransa Hupi. Aino ja Hupi ovat seikkailleet päässäni mielikuvituskavereina – samaan aikaan kun olen kirjoittanut ruokavalioista ja liikunnasta.

Olin jo kirjoittanut tämän, kun huomasin, että tästä taisi tulla mulle tyypillinen uuden vuoden saarna. Pitäisiköhän lukea viimevuotinen (ja todennäköisesti punastua …)?

Mainokset