Googlasin hormonikirjaani varten tietoa ylikunnosta, ja törmäsin Markku Backmanin asialliseen artikkeliin aiheesta.

”Treenaaminen edistää terveyttä, mutta liiallisena se voi olla myös terveydelle haitallista. Jokainen ihminen on yksilö ja jokaisella on oma optimaalinen ihannetaso kuinka paljon rasitusta ja harjoittelua kestää. Tämä optimaalinen taso muuttuu eri ikävaiheissaan ja treenaamisella sitä pystytään siirtämään yhä kovempaa rasitusta kestäväksi. Iän myötä tämä taso kuitenkin jonkin verran laskee. Ikääntyvä keho tarvitsee enemmän palautusmisaikaa, mutta tämä tulee yleensä vasta eteen kun mennään yli 40:n ikävuoden. Jos tämä optimaalinen taso ylitetään liiallisen harjoittelun kautta, antamatta keholle aikaa palautumiseen, niin siirrytään helposti ylirasitustilaan. Jossain yhteyksissä on puhuttu ylikunnosta, joka terminä kertoo osuvasti tilanteesta.”

Erityisen hieno ajatus oli (minulle) tämä:

”Harjoittelun sietokykyyn ja sen kautta tasapainoiseen toimintaan vaikuttaa fyysisen rasituksen lisäksi myös henkisen ja tunne-elämän rasitukset. Elämämme on näiden kolmen tahon yhteistoimintaa ja ne kaikki vaikuttavat kokonaisuuteen. Voimakkaat henkiset ponnistelut esim. opiskelu tai työhön liittyvät paineet lisäävät ihmisen kokonaisrasitusta.”

Niin kuin tavallisestikin, suurimmat totuudet ovat yksinkertaisia. Tämäkin ajatus on niin itsestäänselvä, ettei voi kuin ihmetellä, etten ole sitä ajatellut koskaan! Olen vain tuntenut itseinhoa, kun en tietyissä kirjanteon stressivaiheissa ole jaksanut treenata täyspainoisesti, vaan rääpinyt vähän treeniä sieltä ja täältä. Olen ajatellut sen johtuvat liiasta mukavuudenhalusta ja turhasta itsesäälistä. Mutta ehkäpä siinä noiden lisäksi onkin ollut ripaus itsesuojeluvaistoa? Ehkäpä olen vaistomaisesti ennaltaehkäissyt ylikunnon syntymistä?

Mainokset