Tämän päivän Iltalehti kertoo (taas) menestystarinan laihdutusleikkauksesta. Jostakin syystä niitä toisia tarinoita ei lehdissä näy.

Johanna laihtui leikkauksella 62 kiloa

Jopa leikkauksen tehnyt lääkäri hämmästyi tuloksista.

ENNEN Vielä reilu vuosi sitten Johanna Nieminen painoi 130 kg. Entisestä suklaarohmusta tuli salaattia ja kasviksia rakastava kaunotar, joka viihtyy parhaiten tyköistuvissa mekoissa.

Toisin oli vielä reilu vuosi sitten, kun 173 cm pitkä Johanna Nieminen painoi 130 kg. Itsetunto oli kovilla eikä sopivia vaatteita löytynyt juuri mistään.

Vaatekoon 54 nainen oli riutunut jo 20 vuotta lihoan-laihdutan-oravanpyörässä, josta ulospääsy tuntui mahdottomalta.

– Lihoin ensimmäisen lapsen synnyttyä, minkä jälkeen laihdutin. Pian se meni siihen, että söin aina 1,5 vuotta, minkä jälkeen laihdutin vajaat puoli vuotta. 20 vuoden aikana ehdin tehdä tämän kahdeksan yhdeksän kertaa.

Johannan mukaan hän sai neljässä kuukaudessa helposti pois 25 – 30 kiloa. Supertiukoista laihdutuskuureista oli kuitenkin vain hetkellistä iloa, sillä kilot tulivat joka kerta korkojen kera takaisin.

Toki näitä menestystarinoitakin on leikattujen joukossa. Mutta on myös paljon toisenlaisia tarinoita.

Juuri eilen istuin ystäväni kanssa kahvilassa ja hän kertoi läheisestä sukulaisestaan, joka on muutama viikko sitten käynyt läpi laihdutusleikkauksen. Sukulainen oli päässyt pikavauhtia leikkaukseen, koska pääsi jonkinlaiseen tutkimusryhmään mukaan. Hänen syömishäiriölleen ei oltu tehty mitään ennen leikkausta, eikä myöskään sen jälkeen. Vaikka ymmärrykseni mukaan vastuulliseen leikkaussuunnitelmaan kuuluvat niin laihduttaminen etukäteen kuin mahdollisen syömishäiriönkin terapointi. Sukulainen ahmi ennen leikkausta, ja hän ahmii edelleen. Ruokavalio, joka sisältää lähinnä sokeria ja rasvaa erilaisten roskaruokien muodossa, ei muuttunut miksikään. Paino on pudonnut 16 kiloa. Sukulainen ajattelee kuulemma, että leikkauksen on toimittava sellaisenaan, hän ei aio muuttaa elämäntavoissaan yhtään mitään.

Tämä on tietysti ääriesimerkki, vaikka onkin sanasta sanaan totta. Se osoittaa vain sen että järjestelmässä on aukkoja. Suomessa leikataan myös pahasti syömishäiriöisiä.

Toinen karmea tarina on myös totta, vaikka kuulostaakin ihan urbaanilegendalta. Laihdutusleikattu nainen jatkoi ahmimistaan leikkauksen jälkeen niin kauan, että hänen sisäelimensä ”repesivät” yksi toisensa perään. Tämän minulle kertoi eräs henkilökuntaan kuuluva siinä sairaalassa, jossa tuota naisparkaa hoidettiin.

Laihdutusleikkaukset ovat äärimmäinen keino tilanteissa, jossa mikään muu ei auta. Mutta ne eivät poista ahmimishäiriön syytä. Aivan kuten sitä eivät pysty poistamaan maailman parhaatkaan personal trainerit tai laihdutuskeinot.

Myöskään vähähiilihydraattinen ruokavalio ei ratkaise ahmimishäiriöitä. Se auttaa tavallisesti sokeririippuvuudesta irrottautumista, mutta sekään ei poista sitä pohjimmaista tunne-elämän traumaa, joka ahmimishäiriön taustalla lymyää. Hiilihydraatteja rajoittamalla on mahdollista saada mielen ailahteluja tasoittumaan, mutta sillä ei pysty muuttamaan sitä perimmäistä ahmimisen tarvetta.

Kuten yksi vhh:lla kymmeniä kiloja laihduttanut – ja sittemmin taas parikymmentä takaisin lihonut – tuttavani totesi: ”Olen käynyt läpi hiilihydraattiaddiktion, proteiiniaddiktion ja rasva-addiktion. Yhä edelleenkin tarvitsen sen tunteen, että saan syödessäni mahani ihan rutisevan täyteen. Tällä hetkellä olen aika hämmentynyt, mitä minun pitäisi syödä. Ilmaako?”

Mainokset