Luin eilen illalla yhteen menoon Taavi Kassilan muistelmat. Varsinkin alkupuoli kirjasta piti otteessaan, monestakin syystä. Tavallisestihan kirjallisuusarvostelijat kertovat kritiikeissään enemmän itsestään (joko tahattomasti tai tahallisesti) kuin esiteltävästä kirjailijasta ja hänen kirjastaan, joten niin aion tehdä minäkin.

Olemme syntyneet molemmat 1950-luvulla. Taavi Kassila on minua neljä vuotta vanhempi. En ole koskaan tavannut häntä. Meitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat tutustuimme joogaan jo lapsuudenkodeissamme. Taavin äiti innostui joogasta 1960-luvulla. Samoin minun isäni.

Meitä yhdistää myös se, että innostuimme molemmat Krishnamurtin ajatuksista teini-iässä. Kirjoitin 16-vuotiaana Krishnamurtista (huonon) runonkin päiväkirjaani.

Krishnamurti opettaa: ”Itsepetos alkaa, kun ihminen alkaa pitää oman mielensä keksimiä kuvia, käsitteitä ja symboleita totuutena. Hän alkaa elää kahdessa todellisuudessa: itse luomassaan ja todellisessa. Nämä ovat ristiriidassa, jonka ihminen yrittää ratkaista luomalla ihanteen, mutta se vain pahentaa tilannetta ja pitkittää ongelman ratkaisua. Krishnamurti sanoo, että kohdatessaan tosiasiat sellaisenaan mieli on hiljaa, passiivisen tietoisuuden tilassa. Sellaisessa tilassa mielen luomat ongelmat ratkeavat itsestään ja ihminen intuitiivisesti tietää, miten hänen tulee toimia.“

Tuon kyllä allekirjoitan yhä tänäänkin. Ja tässä kohden minun ja Taavin tiet sitten eroavatkin: Krishnamurti ajatteli, että ”jokaisen pitää olla valona itselleen eikä totuutta voi koskaan siirtää toiselle tuhoamatta sitä“ eli toisin sanoen hän ei uskonut guruajatteluun. En usko minäkään. Kassila sen sijaan on kulkenut tähänastisen elämänsä etsimässä gurua itselleen.

Minulle kirjan lukeminen oli myös sikäli hauska tuulahdus menneestä, että siinä kerrotaan ihmisistä, jotka olen kauan sitten tavannut, mutta jo autuaasti unohtanut. Esimerkiksi intialainen Uttam Sood, joka opetti/aa  joogaa Suomessa. Hänen vaimonsakin muistan nyt. Kirjastonhoitajat Hilkka ja Teuvo Raskun muistan ajalta, jolloin olin kirjastoapulaisena Helsingin kaupunginkirjastossa. Ja niin edelleen; kirjassa vilahtelee tuttuja nimiä kaukaa menneisyydestä.

Taavi Kassila matkusti ensimmäisen kerran Intiaan ja yöpyi aluksi Uttam Soodin sedän luona. Setä oli myös joogaopettaja. Hän järkytti idealistisen Taavin kysymällä ensimmäiseksi: ”Toitko lentokentältä viinaa? Halpaa viinaa pitää tuoda aina kun on tilaisuus.“ Uttam Soodista sain vaikutelman, että hän oli ovela bisnesmies. Mieleeni muistui hilpeä muisto 60-luvun lopulta, jolloin Suomessa vieraileva intialainen joogaopettaja Dhiren Datta (kuvassa perheeni kanssa) asui meillä jonkin aikaa. Hän järkytti ihanteellisia joogaajia polttamalla paksuja sikareja (ja myöhemmin kuulin äidiltäni, että gurulla oli ollut kovasti silmää naisillekin).

Kassilan kirjassa vilahtelee ihmisten lisäksi myös kirjoja, jotka muistan kirjahyllystä lapsuudenkodistani: Swami Vivekanandaa, Urheilu ja jooga jne. Kiinnostavaa, millaisia yksityiskohtia voikin mieleen palautua.

Kirjan vahvuus on Kassilan aitoudessa ja rehellisyydessä. Hän kertoo myös vaikeista asioista: isänsä alkoholismista ja syrjähypyistä, äitinsä pahasta tunnetraumasta, vanhempiensa vaikeasta avioliitosta, nuoruudessaan kokemastaan pedofiliasta jne. Hän kertoo kaunistelematta seksuaalisuutensa kehittymisen eri vaiheista, kariutuneista suhteistaan ja avioliitostaan. Kenestäkään ihmisestä hän ei kirjoita pikkumaisesti tai ilkeästi, mitään lipposmaista kaunanpurkua ei tästä kirjasta löydy.

Kirjan johtoteema on Kassilan elämänikäinen etsintä. Hän kuvaa matkojaan ja tapaamiaan guruja. Krishnamurtiin hän pettyi kuultuaan, ettei tämä eläkään selibaatissa, vaan pitää salaista rakastajatarta (jonka aviomies puolestaan eli selibaatissa). Yksi australialaisguru sai myös Kassilan paheksunnan naisjuttujensa ja avoimen ongelmallisen seksuaalisuutensa vuoksi. Minua nuo jutut naurattavat, Kassilaa järkyttivät.

Kuvatessaan intialaisguruja Kassila antaa, osittain ehkä tahattomastikin, aika värikkään kuvan. Oma vaikutelmani on, että osa kuvatuista oli täysiä huijareita ja bisnesmiehiä, osa mielenvikaisia – ja loput siltä väliltä. Värikästä ja kiinnostavaa sakkia, jota olisi hauska seurata tarkkailumielessä. Mutta, että heihin pitäisi uskoakin …

Kirjan loppuosa on sitten omistettu Äiti Ammalle, jonka yhteisöön Kassila on muuttanut loppuelämäkseen. Kassila tietenkin ylistää guruaan, löydettyään tämän vihdoin etsintöjensä jälkeen. Tässä vaiheessa huomasin, että kirjan ote minuun alkoi herpaantua, aloin lukea hiukan kursorisesti. Äiti Ammasta liikkuu niin ihmetekotarinoita (eräänlainen kuolleista herääminen) kuin synkempiäkin kertomuksia (eräs skeptikko väittää Amman sekaantuneen epäselviin kuolemantapauksiin). Kaikki nuo ovat uskonnollisille hurmosliikkeille tyypillisiä piirteitä. Legendat elävät omaa elämäänsä – ja yleensä jokaisella hurmosliikkeellä on myös pimeä puolensa.

Taavi Kassilan puolesta toivon, että Äiti Amman tapauksessa ei näin ole.

Taavi Kassila: Erään etsijän tarina (Otava 2010)

Advertisements