Kehonkuvapohdintaa, osa 2

Lauantai-iltana jatsailin jokakesäisen perinteemme mukaisesti Blues&Jazz -ilmaiskonsertissa Luxemburgissa (meiltä Luxemburgiin on samanlainen hiirenhyppy kuin Helsingistä Tampereelle, jos joku erehtyy kuvittelemaan, että vietän jotakin jetset-elämää ;)).

Siellä esiintyi lukuisia bändejä, joista suosikeiksini nousivat paikalliset kuuluisuudet Lightnin’ Bug sekä Winklepickers.

Lightnin’ Bugista tykkäsin heti vain siksi, miltä hän näytti.

Ei niin, että hän olisi ollut silmiinpistävän miehekäs tai komea tai mitään sinne päinkään. Vaan siksi, että hän esiintyi niin täysillä ettei sekuntiakaan miettinyt miltä näyttää. Hän näytti ihan rauhassa vaikka kuinka hönöltä, sillä hän eli musiikkiaan eikä poseerannut. Musiikki vakuutti sitten loput. Minusta tuli fani.

Winklepickers oli vanhempien herrojen bändi. Loistavia muusikoita kaikki. Mutta koska tämän bloggauksen teema on täysin ulkomusiikillinen, keskityn arvostelemaan miesten ulkonäköjä (eli toimin juuri päinvastoin kuin otsikko antaa ymmärtää :)). Rumpalia en nähnyt oikein hyvin, hän oli katveessa. Basisti oli ulkonaisesti ihanimman näköinen: kesälomaileva joulupukki. Hänen pisteitään laskivat täysin ilmeettömät ja vähän tyhmänoloiset silmät. Ei älyä, ei huumoria, ei itseironiaa, ei mitään. Laulusolisti näytti ihan Pekka Puupäältä, eikä vaikutelmaa yhtään parantanut hänen ilmeinen narsisminsa ja yleisön kosiskelu. Outo kun olen, suosikikseni nousi (taas viiden minuutin tarkkailun jälkeen) olmin näköinen pyylevä kitaristi. Hänessä oli jotakin hiljaista henkistä potkua, ja sain sen vaikutelman että korvien välissä tapahtui asioita, joita olmi ulkomuoto ei paljastanut herkästi. Vaikutelmani vahvistui muutaman mestarillisen kitarasoolon aikana. Vahvaa settiä ja viis pyylevyydestä!

Winklepickers esitti vanhan klassikon You can’t tell a book by looking at the cover, jonka alunperin Bo Diddley teki tunnetuksi. Tajusin sillä hetkellä, että tässä on nyt pelkistettynä kaikki mitä ajattelen ulkonäöstä. Omastani ja muiden.

Tietenkin voisi saivarrella loputtomiin, että intuitio toimii salamannopeasti juuri ulkoisten vihjeitten avulla. Tai että me ihmiset aina katsomme ensin ulkonäköä. Se toimii myös käänteisesti niin päin, että helposti leimaamme vaikkapa kauniin naisen tai miehen tyhmäksi. Tarkoitankin juuri sitä, että vaikka kansi olisi mauton, räikeä, kaunis, ruma tai mitä hyvänsä, sisältö ratkaisee kirjan. Siihen pitää ensin tutustua.

YOU CAN’T TELL A BOOK BY ITS COVER

by Willie Dixon

Now, you can’t tell the honey, babe, lookin’ at the bee.

You can’t tell an apple lookin’ at the tree.

Can’t tell the sister lookin’ at the brother.

Can’t tell a book lookin’ at the cover.

Baby can’t you see how you misjudged me.

I may look like a farmer, baby, but I’m a lover.

Can’t tell a book lookin’ at the cover.

Now, you can’t judge the sugar lookin’ in the cane.

You can’t tell a woman lookin’ at her man.

Can’t judge a father lookin’ at the brother.

Can’t tell a book lookin’ at the cover.

Now, you can’t tell the fish lookin’ in the pond.

You can’t judge a right lookin’ at the wrong.

Can’t judge the one lookin’ at the other.

Can’t judge a book lookin’ at the cover.