En ole maratoonari. En pidä maratoneja välttämättä erityisen terveellisinä, eivätkä ne ole sitä tutkimustenkaan mukaan. Ainakin melanooman riski on maratoonareilla suurempi, joskin se riski pienenee kun suojautuu UV-säteilyltä.

Ekstreemiurheilun ongelma on siinä, että samalla kun se haastaa psyyken, se haastaa elimistön turhan raivokkaasti. Liian rankka ja pitkäkestoinen urheilu lisää elimistön hapetusstressiä ja sitä kautta vapaitten happiradikaalien määrää.

Miksi sitten teen pitkiä, useamman tunnin ja useamman päivän pyöräretkiä?

Itse asiassa ihan vain siksi, että ne ovat hauskoja!

Mieluummin tosin rauhallisemmin ja vähän lyhyempiä päivämatkoja kuin esimerkiksi viimeviikkoiset 120 kilometriä. Missä sitten kulkee raja terveellisen ja epäterveellisen rasituksen välillä? Missä vaiheessa pyöräily alkaa syödä lihaksia?

Minusta vastaus on yksilöllinen. Jokainen tuntee nahoissaan, mikä on liikaa. Minusta minun retkeni ovat pieniä. Vertaan vaikkapa Pyreneitten yli pyöräilijöihin, tai Ranskan ympäriajajiin. Hapetusstressiä vastaan voi hyökätä antioksidanteilla, omissa teknopaleo-eväissäni olen ottanut tämän näkökulman huomioon. Samoin kuin sen, että pyrin pitämään  huolta säännöllisestä energiatankkauksesta, teknopaleovirityksellä menee sekin. Postaan aiheesta kunnolla joskus lomani jälkeen.

Loppuviikon pyöräretkeni toimi minulla kunnon tyhjennysharjoituksena. Sain juuri valmistuneen kirjan mielestäni, ja alitajuntani ratkoi muutaman siellä vaivanneen asian tuosta vaan. Neljä yötä uneksin vilkkaasti – ja simsalabim: viime yönä heräsin kokonaisuus kristallinkirkkaana mielessäni.  Taas on rouvalla kahdeksi vuodeksi eteenpäin töitä😛.