Luin lomalla ollessani paikallista valtalehteä.

Yhdessä lehdessä kerrottiin Mongolian halki pyöräilleestä Niko Väistöstä.  Hän pyöräili kavereittensa kanssa puolitoista kuukautta ja 1900 kilometriä halki Mongolian aavikoiden ja vuoriston. Niko kertoo:

Päivässä matkaa taittui parhaimmillaan yli 90 kilometriä ja lyhimmillään, kun maasto oli erityisen vaikeakulkuista, alle 20 kilometriä. Pyörät olivat kovalla koetuksella.

– Vähän väliä hajosi jotain, ja varsinkin loppumatkasta rengasrauta ja nippusiteet olivat pelastus.

– Osittain maasto oli täydellistä ajaa, joskus taas mahdotonta. Hiekasta ei meinannut välillä päästä irti ollenkaan, kulku oli hidasta ja raskasta.

Sääkin koetteli pyöräilijöitä, sillä ilma saattoi vaihdella päivässä useastikin. Laajoilla aroilla auringolta ei päässyt suojaan mitenkään. lämpötilat vaihtelivat 50 plusasteen ja -7 asteen välillä.

– Yhtenä päivänä oli lunta maassa ja vastaan käveli kameli. Mietin, että jompikumpi ei kyllä kuulu tänne.

– Yövyimme paimentolaisperheiden luona aina kun mahdollista, joko heidän jurtissaan tai omassa teltassamme. Autoimme, missä osasimme ja kerroimme tarinoita elekielellä. Heistä oli äärettömän hauskaa nauraa tyhmille länsimaalaisille.

– Mongolit ovat painijakansaa. Painimme poikien kanssa ja hävisimme jokaiselle. Joskus miehet ajoivat moottoripyörällä humalassa ohitsemme, tarjosivat vodkaa ja halusivat painia. Hävittyämme he kättelivät ja naureskelivat.

– Alussa oli hieman syyllinen olo, kun he olivat niin vieraskoreita ja tarjosivat ruokaa, vaikka heillä itsellään oli rankka talvi takana ja karjaa kuollut. Mutta toisaalta mekin annoimme heille jotain, ainakin ihmeteltävää.

Hankalimmat hetket Väistö koki sairastuessaan. Ruokamyrkytyksiltä ja äkillisiltä kuumeilta ei vältytty, Ongelmalliseksi osoittautui myös veden puute. Muutaman kerran vesi loppui keskellä erämaata.

– Ei sitä kannata siinä tilanteessa ajatella, kyllä hätä aina keinot keksii. Nukuttiin yön yli ja jatkettiin matkaa, koska kun ajaa eteenpäin, aina tulee lopulta jotain vastaan.

Sunnuntaisuomalaisessa oli puolestaan juttu saksalaisesta Wunderfrausta Susanne Henssestä. Hensse on 81-vuotias. Hän alkoi pyöräillä menetettyään tyttärensä:

Pyöräily oli keino nousta syvästä suosta, johon hänet vei ensin avioero, sitten tyttären kuolema.

– Olin henkisesti hyvin kunnossa, kunnes päätin matkustella. Se oli minun lääkkeeni. Joku ottaa alkoholia, toinen pillereitä, minä aloin pyöräillä, Hensse kertoo ja kieltää kysymästä tyttärestään – etteivät haavat aukeaisi.

Tänä vuonna Hensse matkusti Lyypekin Travemünden satamasta laivalla Helsinkiin ja siitä junalla Joensuuhun, josta aloitti pyöräilyn. Luonto antoi merkin tulevan kesän olosuhteista heti ensimmäisen sadan kilometrin jälkeen: Pielisen rannalla Hensse törmäsi niin hirveään ukkosmyrskyyn, että teltta oli revetä.

– En voinut tulla ollenkaan ulos teltasta. Istuin kuin härkä sen lattialla ja pidin kiinni reunakepeistä.

Enimmäkseen Hensse on matkaillut Pohjoismaissa. Hän taitaa siksi ruotsin, norjan ja yllättäen jotenkuten myös suomen kielen. Hän on opiskellut sitä kotikaupunkinsa Hampurin kansanopistossa.

Hensse säästää säntillisesti joka kuukausi 600 euron eläkkeestään osan matkojaan varten. Tämän kesän budjetti oli vain tuhat euroa. Se on mahdollista, koska hän matkaa pyörällä ja yöpyy teltassa,  Tyynyksi kelpaa takista kääritty nytty ja evääksi riittävät kauraryynit ja piimä.

– Ne eivät turvota ja säilyvät kauan, Hensse selvittää kuin asiassa ei olisi mitään ihmeellistä.

Henssen ystävät Hampurissa pitävät häntä hulluna. He eivät lähde hänen kanssaan edes puistoon kävelylle iltapäivisin.

– Se on heille liikaa. He katsovat mieluummin kotona televisiota.

Ehkä he ovat kateellisia ja miettivät, mikä on Henssen salaisuus.

– Ei minulla ole mitään salaisuuksia. Yritän aina onnistua ja koetan joka vuosi, pystynkö vielä.