Kun ihminen on liikaa

Lääketieteellä on normaalipainolle samoin kuin ylipainolle sinänsä täysin sopimuksenvarainen suure, painoindeksi (Body Mass Index, BMI). Painoindeksi on kätevä työkalu: sen avulla ihminen pystytään helposti luokittelemaan, sijoittamaan taulukkoon ja osoittamaan hänelle, kuinka paino ja sairauden riski kasvavat lineaarisesti käsi kädessä.

Terveydenhuoltoväki puhuu lihavuudesta silloin kun sitä käsitellään ilmiönä, kuten epidemiana, mutta ihmistä ei ole soveliasta puhutella lihavaksi, ainakaan vastaanotolla. Voidaan hyvin todeta, että ”oletteko ajatellut, että teillä saattaa olla hieman ylipainoa”, mutta ”rouva on muuten pikkusen lihava” kuulostaa vähemmän asialliselta.

─ Minun mielestäni ylipaino on nimenomaan arvottava sana, sanoo Aho. Ylipainoinen ihminen on yli jotakin tai liikaa jotain, ikään kuin lihavuus ei kuuluisi hänen subjektiuteensa eli kuka minä olen tämänpainoisena ihmisenä.

Huolena eivät kuitenkaan tällä hetkellä ole yksistään ylipainoiset ihmiset. Jokaisen on nimittäin syytä tiedostaa, että tämän päivän normaalipainoinen on potentiaalinen huomisen lihava. Lihavuutta käsittelevässä konsensuslausumassa on kehotus meille kaikille: ”Jokainen aikuinen tietää painoindeksinsä ja vyötärönmittansa ja seuraa niiden muutoksia”. Konsensuslausumahan on tietyn lääkärijoukon julkilausuma jostakin päivänpolttavasta terveyskysymyksestä.

Vuonna 2005 koolla olivat lihavuuden asiantuntijat ja aiheena lihavuusepidemia. Konsensuslausumaa kirjoittamassa ollut professori Pertti Mustajoki sanoo vuonna 2010, että ei suositusta ihan kirjaimellisesti tarvitse ottaa.

─ Tuskin kukaan lääkäri patistaa potilasta laihduttamaan, vaikka ylipainoa olisi kymmenen tai 15 kiloa, jos sokeritasapaino, kolesteroliarvot ja verenpaine ovat kunnossa. Ei ainakaan pitäisi, sillä minun mielestäni automaattinen normaalipainoon patistaminen on ihan järjetöntä, Mustajoki painottaa.

─ Liian vähän lääkärit kuitenkin tuovat esille sitä käsittääkseni tutkitusti todistettua, että kohtuullinen ns. ylipaino ei ole haitallista mikäli ihminen harrastaa liikuntaa, toteaa Timo Aho.

Ryhtiä ja moraalia lihavat!

Lihavuudella ja markkinavoimilla on paljon yhteistä. Ne molemmat ovat kasvottomia, arvaamattomia ja niitä on vaikea hallita. Markkinavoimat saavat kuitenkin elää omaa elämäänsä, mutta lihavuuden suitseminen edellyttää yhteiskunnan väliintuloa. Ihminen kun on heikko ja nautinnonhaluinen jo luonnostaan.

─ Meillä säädellään hyvinkin voimakkaasti tupakanpolttoa ja alkoholin myyntiä ja lapsia suojellaan niiltä aivan erityisesti, mutta eipä suojella tältä kaloreitten raivokkaalta markkinoinnilta, puuskahtaa professori Mustajoki ja vaatii päättäjiltä toimenpiteitä.

─ Minun mielestäni ylipainoiset ovat uhreja; he ovat tämän yhteiskunnallisen kehityksen uhreja. Kasvisten arvonlisäveroa on pienennettävä, pikaruuille on asetettava haittavero, makeisautomaatit pois kouluista, Mustajoki luettelee.

Biovallan (termi Michel Foucault’n) perimmäinen tavoite on, että ihmiset ryhtyvät kontrolloimaan itse itseään. Riskikäyttäytyminen kuten epäterveellisesti syöminen on vastuutonta:

─ Jo moraalinen velvollisuutemme on vähintään pyrkiä normaalipainoon. Ruokailutottumukset ovat moraalisesti joko hyviä tai huonoja ja terveellinen elämäntapa on ainut oikea tapa elää, Timo Aho avaa biovallan käsitettä. Lihavuus on moraalisen rapautumisen ilmentymä ja yltäkylläisyyden seuraus.

Lihavuus nähdään nykyisin yhä useammin yhteiskunnan taloudellista kilpailukykyä uhkaavana haittana, ei niinkään ihmisyyteen kuuluvana ominaisuutena. Lihavuus on yksi suurimmista kansanterveydellisistä ongelmistamme aiheuttaen 200–500 miljoonan euron menot terveydenhuollossa vuosittain (Lääkärilehti 8/2008). Ja lihavuuden aiheuttaman laskun todellista suuruutta ei tiedä kukaan, sillä piikki on koko ajan auki ja maksajat hupenevat kun kansa vain lihoo.

─ Kyllähän nämä puhetavat ja tämä kulttuurinen paine, jotka lihava kohtaa, panee tekemään asioita, pohtii Aho. Kun paine tulee sekä lääketieteen että kulttuurin suunnalta, niin mitä muuta lihava ihminen voi tehdä kuin ryhtyä laihduttamaan?

Sitten kun laihdun…

Kukapa meistä ei olisi laihduttanut, laihduttaa parhaillaan, aikoo tai ainakin haluaisi laihduttaa? Moni lihava ihminen elää ”sitten kun” -elämää tai ”odotussalielämää”, jossa oikea elämä alkaa hoikistumisen jälkeen, kirjoittaa lihavuutta välitilana mm. väitöskirjassaan Women and fat (2009) luonnehtinut Hannele Harjunen. Hänen mukaansa juuri lääketiede ruokkii käsityksiä lihavuudesta sairauden kaltaisena, rajoitettuna välitilana.

Oma kokemus lihavuudesta ja lääketieteen käsitys hyväksyttävästä painosta eivät aina kohtaa. FINRISKI 2007 -tutkimuksen mukaan suomalaisista naisista normaalipainoisia on noin 47 %, mutta sopivanpainoisena itseään naisista pitää noin 39 % (43 % on mielestään hieman ylipainoinen). Miehistä puolestaan sopivanpainoiseksi itsensä kokee 41 %, mutta painoindeksi on normaali 34 prosentilla miehistä.

Painoindeksin mukaan merkittävän lihavia (BMI > 30) naisista on noin 21 % ja miehistä 19 %. Liian lihavaksi itsensä kuitenkin kokee ”vain” 14 % naisista ja 10 % miehistä. Osa naisista siis pitää itseään lihavana, vaikka he eivät sitä ole ja osan miehistä olisi syytä tarkistaa minäkuvansa. Ja aivan erityisesti huomattavan lihavien tulisi tutkailla omaa painoaan koskevia käsityksiään.

Vai pitääkö ihmisen alati tarkkailla painoaan vai voiko elämä olla muutakin kuin dieetti tai kokoelma riskienhallintaa?

─ Moni meistä kuvittelee tekevänsä vapaan valinnan tarkkaillessaan ja huolehtiessaan itsestään, arvioi Aho. Kuitenkin yksi moottori, joka meitä siihen ajaa tai ainakin yrittää ajaa, on pelko lihomisesta; pelko siitä, että paino voi nousta. Ja hetkeksikin jos repsahdat tai lopetat tarkkailun, niin olet riskiryhmässä tai riskivyöhykkeellä.

Projektina keho

Terveydenhuollossa on tietävää väkeä ja suositusten mukaisen syömisen ja liikkumisen takominen takaraivoon aloitetaan jo neuvolassa. Ja viralliset terveysvalistajat eivät ole yksin.

Nousukiitoinen city-eläjä tarvitsee eri alojen erikoislääkäreitä, hammaslääkärin, parturin/kampaajan, kosmetologin, personal trainerin, ravitsemusneuvojan, hierojan ja astrologin päästäkseen elämässään edes auttavasti eteenpäin. – – Kun henkilöltä kysytään, mitä hän ajattelee auktoriteeteista, hän korostaa, että hänelle kaikkein tärkein on itsenäinen elämänhallinta. Hän ei perusta auktoriteeteista, koska käytyään kurssin Omaehtoinen ajanhallinta hän on lopultakin saanut elämänsä omiin käsiinsä. (Maija-Riitta Ollila 2007)

─ Onko tämä jatkuva laihduttaminen ja kehon projektien ottaminen hyväksi? Tuottaako se hyvin- vai pahoinvointia, kun useat eivät saavuta tavoitettaan ainakaan pysyvästi; unohdetaanko tässä elää tätä elämää?, Aho kysyy.

─ Mitä enemmän me napsitaan pillereitä purkista ja mitä enemmän me kuunnellaan muiden ihmisten neuvoja ja mielipiteitä, sitä heikompi kosketus meillä on siihen, mitä me itse haluamme ja tarvitsemme, toteaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Pilvikki Absetz.

Lue koko erinomainen artikkeli YLE Akuutin sivuilta