Kehonkuvapohdintaa, osa 3

Kuva otettiin syyskuussa. Tukka ei ole hyvin, ei näy kello – ja housutkin on ryppyiset. Suhteellisuudentajuinen minäni sanoo, että ihan hyvin klaaraan, ottaen huomioon että voisin ikäni puolesta olla Kukan äiti. Kriittinen minäni tuijottaa heti niitä…

VIIMEISIÄ VIITTÄ KILOA

Siinä se on. Se ainainen tunne, että vielä viisi kiloa, vielä viimeiset löysät pois. Olen penkonut vinon pinon kirjallisuutta aiheesta, siinä sivussa kun olen kirjoittanut kirjoja oikeasti ylipainoisille. Olen päässyt perille, mikä juuri minun kropassani pistää erityisesti hanttiin (ikä, lievä kilpirauhasen vajaatoiminta ja lymfakierron häiriöt). Sen lisäksi, että niiden ns. viimeisten viiden kilon pudottaminen on aina hankalaa.

Olen kuitenkin koko ajan tietoinen siitä, mikä itsepetoksen mahdollisuus tässä piilee: ne viimeiset viisi kiloa karkaavat aina alaspäin! Minun kohdallani kyse ei ole syömishäiriöstä, sellaista minulla ei ole, vaan yksinkertaisesti siitä että tavoitteet kiristyvät edistymisen myötä. Mutta jos nyt laihdun 5 kiloa, olenko tyytyväisempi ulkonäkööni? En tosiaankaan tiedä. Todennäköisesti innostun että vielä 5 kiloa on saatava pois.

Hassuinta on, etten kärsi kroonisesta huonosta itsetunnosta tai tyytymättömyydestä – enkä edes ulkonäkökeskeisyydestä. En arvostele muita ihmisiä ulkonäön perusteella (saatan nähdä heti mikä on ihmisen ruokavalio, liikuntatottumukset tai terveydentila, mutta en arvota ihmistä sillä perusteella). En mieti omaa ulkonäköäni mitenkään usein. Useimmiten en ajattele koko asiaa. Enkä vertaa itseäni muihin. Näenhän minä, että Kukka on törkeän hyvännäköinen, mutta en ole kade. Kyllä minusta on ihan kiva olla tämmöinen tilhikampauksinen ämmä, joka ei täytä mitään barbilifevaatimuksia.

Mutta sitten kun joudun väkisinkin ajattelemaan ulkonäköäni, kuten esimerkiksi lehtikuvauksissa tai itseäni telkkariohjelmasta jälkikäteen katsoessani, itsekriittisyyteni nostaa päätään ja vaatimukseni itseäni kohtaan nousevat pilviin.  Oujee, joo tiedättehän: ne löysät on saatava pois!

Olen kulkenut pitkän tien läskistä ja ilkutusta lapsesta lehmänpuolikkaaksi murrosikäiseksi, ja siitä tilapäisen hoikistumisen jälkeen liki satakiloiseksi varhaisaikuiseksi. Ollessani yli 90-kiloinen en juurikaan ujostellut kilojani tai tuntenut itseäni huononnäköiseksi. Kriittisyys alkoi kasvaa vasta laihtumisen myötä.

Olemme Kukan kanssa valmentaneet toisiamme ristiin tämän vuoden ajan. Kummallakin on ollut isoja takapakkeja kuvioissa, mikään ei ole mennyt niin kuin suunniteltiin. Mutta

TÄNÄÄN ON NEXT MONDAY

Nyt alkoi loppurutistus. Nyt näytämme närhen munat ja sen, etteivät Isot tytöt itke (eivätkä pojatkaan!).

Omalta kohdaltani tärkein tavoite on saavuttaa tyyni ja hyvä olo kehossani. Tavoitteeni on proggiksen loputtua olla vahva, itseeni luottava, iloinen ja itseni näköinen nainen, jonka ei tarvitse enää elätellä sitä viimeistäkään itseensätyytymättömyyden harmaata pikkusuota, joka alkaa upottaa vain silloin kun itsetunto on muista syistä tilapäisesti heikoilla (kutsutaan niitä nyt sitten vaikka kirjallishormonaalisiksi heikotuksentiloiksi :)).

Kukka Laakson ja Varpu Tavin kirja Isot tytöt eivät itke – eivätkä pojatkaan (työnimi)  ilmestyy huhtikuussa 2011.

Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheesta näissä postauksissa