…kirjoittaa spartarektinen koutsini Kukka blogissaan

Lainaan Kukkaa:

Nyt on muotia hyväksyä. Hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Sallia kaikki. Sallia laiskuus. Rakastaa joutilaisuutta ja mukavuutta. Ottaa sitä saatanan omaa aikaa pullapussin kanssa, hemmoitella niin että sappinesteet tulee korvista ulos. Pitää elää niinkuin vanukasmainoksissakin tehdään. Laittaa jalat pöydälle ja työntää paketillinen keksiä suuhun. Koska olet sen arvoinen! Go girl! Just eat it!

Nyt mä otan omaa aikaa ja palkitsen itseni tästä tiistaista.

Miksi ylipäätään pitää palkita itseään? Onko elämä niin paskaa, että arkipäivästä selviydyttyään on annettava itselleen palkintoja? Kuka sen ylipäätään keksi?

Itse rummutan spartalaisen kurin perään – vaikka tottakai myönnän olevani laiska ja mukavuudenhaluinen siinä missä kuka tahansa (härkä). Mutta ei onnaa. En voi enkä edes halua luistaa, koska kehoni reagoi salamannopeasti kaikkeen. Olen iloisempi ja onnellisempi, kun saan pidettyä itseni “kurissa”.

Mutta miten olla tiukasti kurissa olematta mielisairas? Kumpi on parempi: hyväksyä itsensä just sellaisena (vaikka oikeasti inhoaisi), vai olla hyväksymättä ja koittaa vielä tehostaa jostain päästä? Vähän tosta pois ja tonne lisää, niin olen onnellinen? Vieläkö sitä joku aikuisiälläkin jaksaa? Jaksaa jaksaa!

Varpun ja mun tuleva kirja tulee kertomaan myös tästä. Miten löytää ja ylläpitää elämäntapa, joka on iloisen spartalainen, aidosti ja isosti terveellinen. Miten pitää kuria ei-mielisairaan syömishiriöisellä tavalla .. vaan rennosti. Ei ongelmia, vaan ratkaisuja. Spartareksia® on reippautta ja rasvaista ruokapornoa! Hahaa!

Tämä on siis ollut koko kuluneen vuoden ja tulee vielä olemaan proggiksemme: ”Miten löytää ja ylläpitää elämäntapa, joka on iloisen spartalainen, aidosti ja isosti terveellinen. Miten pitää kuria rennosti.”

Ruokavalion suhteen olen löytänyt jo tuon asenteen. Oma ruokavaliovalintani on loksahtanut niin syvälle selkärankaan, ettei minun tarvitse millään tavoin kamppailla itseni kanssa. Herkuttelen joka päivä hyvällä ruoalla, ja nautiskelen kaikenlaisesta kulinaarisesta aisti-ilosta. JA samaan aikaan pidän roskahiilarit jokseenkin (jos ei 100% niin ainakin 97%)  tarkkaan poissa elämästäni, ja ruokamäärät ruodussa, syön nälkäni ja energiantarpeeni mukaan – en tunneailahtelujen.

Treenaamisessa tuntuu olevan kaikenlaista takapakkia. Puhun nyt kunnon treeneistä. Liikkuva elämäntapa on mulle ihan välttämätön. Olen valitettavasti valinnut ammatin, joka pakottaa mut istumaan kirjojen ja läppärin ääressä, vastapainoksi tarvitsen liikuntaa. Paljon.Mutta milloin on pöpövihulainen kimpussa, milloin käsi paskana, milloin mitäkin. Eilen pystyin pitkästä aikaa tekemään kunnon kahvakuulatreenin, ja tsiisus että se teki hyvää!

Kukan ja mun proggis etenee mun puolelta niin, että mun on löydettävä se spartareksia joka pistää mut nousemaan koneelta ja treenaamaan niin että hiki roiskuu naapuriin. Joka päivä. Iloisesti.Vain sitä kautta myös kehontunteeni on kunnossa, ja tunnen olevani ihana ja kaunis omassa kropassani, joka ei koskaan tule täyttämään mitään kauneusstandardeja.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Viikonlopun patikoin saksan kauneimmaksi väitetyllä patikkareitillä.