Vietin täydellisen viikonlopun. Se sisälsi kaikkea sellaista, mikä saa minut tuntemaan elämän täyteyttä. Patikoin rakkaimpani kanssa Rhönin alueella keskisessä Saksassa. Valloitimme viikonlopun aikana kaksi vuorenhuippua, Hessenin osavaltion korkeimman ja toiseksi korkeimman. Hessenissä kun ollaan kyse oli tietysti melko pienistä kukkuloista, vain toinen oli lumirajan yläpuolella.

Tunnelma oli paikkapaikoin satumainen. Puutkin vihreävarpaisia.

Wasserkuppe on Hessenin korkein vuori. Se on muodostunut 14 000 vuotta sitten tulivuorenpurkauksessa ja maaperä on laavan muodostamaa.

Patikkareitit on hyvin merkitty ja taukopaikkoja  pystytetty useisiin kohtiin. Tämän lepopaikan kyltti herätti hilpeytemme. Katsokaapas tarkkaan🙂

Wasserkuppe on liitolentäjien harjoituspaikka yhä vieläkin. Siellä on ensimmäisen maailmansodan saksalaislentäjien muistomerkki, joka vuosikymmenten saatossa on saanut toimia erilaisten aatteiden symbolina, mutta alunperin se pystytettiin hiljaiseksi mielenosoitukseksi Versaillesin sopimusta vastaan. Meille tuli yllätyksenä, että vuorella oli jo lunta. Hesseniin on luvattu ensilumi vasta tällä viikolla.

Näitä pensaita oli kahdenlaisia, toiset näyttivät poikapensailta ja toiset tyttöpensailta, siksi ajattelin että tämä voisi olla tyrni. Mutta en tosiaankaan tiedä, joten jos lukijoissa on kasvitieteen asiantuntijoita, kiitos kertokaa mikä pensas on kyseessä!

Patikkareittimme varrella oli muutamia kukkotarhoja. Upeita otuksia.

Vuoripurojen ylittäminen oli tehty mahdollisimman helpoksi.

Mieli tyyntyi täyteen rauhaan katsellessani valon siivilöitymistä puiden lomitse. Patikoimme melko rauhallista tahtia ja juttelimme harvakseen, välillä olimme kaikessa rauhassa hiljaa ja vain hengitimme syvään hiljaisuutta ja rauhaa.

Yllättävän kaunis hakkuuaukea. Haituvaheinät tekivät kaiken jotenkin pehmeäksi.

Patikoimme lauantaina ensin vajaat neljä tuntia, ja menimme sitten majapaikkaamme lounaalle. Söin jotakin paikallista klönttisoppaa ja join palan painikkeeksi tummaa luostariolutta, jota lähistöllä olevan luostarin munkit panevat.

Lounaan jälkeen teimme vielä pikkupatikan. Ollessamme lähdössä kylässä meitä vastaan paarusti vanha ja parrakas ukko toisessa kädessään salamimakkaroita lenkissä sekä sipulinippu. Ukko heristi sormeaan ukolleni ja varoitti, että ”Junge, junge… paappas takki päällesi täällä on kylmä!”Ukon murre oli kivankuuloista, paikalliset tervehtivät suunnilleen ”gu’n moh’n”.

Marssimme ylös rinnettä Enzianhüttelle. Siellä joimme kuumat kaakaot ja tietenkin enziansnapsit. Enzian on alppikukka, josta tehdään viinaakin. Oli iltapäivä kolmen neljän välillä, ja paikka oli täynnä oluenjuojia ja syöjiä iloisissa tunnelmissa. Muutama punoitti siihen malliin, että useampikin tuoppi oli jo kumottu, ja tunnelma oli tarttuvan hilpeä. Me kuitenkin lähdimme paluumatkalle, jotta ehdimme majapaikkaan ennen pimeän tuloa.

Illalla onnellisen lampaan paistia ja toinen tumma olut. Ja aikaisin nukkumaan.

Lauantaina sää vaihteli sumuisesta kirkkaaseen, mutta sunnuntaiaamu valkeni kylmänä ja aurinkoisena. Lähdimme liikkeelle heti aamiaisen jälkeen. Tällä kertaa kohteemme oli Hessenin toiseksi korkein vuori Milseburg.

Emme olleet tarpeeksi korkealla nähdäksemme lunta, mutta maa oli aamulla kauniissa kuurassa.

Reitin varrella oli Bubenquelle (pojanlähde), josta legenda kertoo että eräs myllärin vaimo synnytti kuusi tytärtä, ja kun hän seitsemännen kerran tuli raskaaksi, hän rukoili Jumalalta poikaa. Rukoiltuaan kirkossa hän vajosi tajuttomuuteen. Virottuaan hän havaitsi käsivarsillaan vastasyntyneen. Taas tytön. Itkien vaimo meni lähteelle kylvettämään vastasyntynyttä. Hän kääri vauvan kankaaseen ja vei miehelleen. Mies katsoi hämmästyneenä itkevää vaimoaan, ja totesi että vastasyntynythän on poika! Oli tapahtunut ihme, tyttövauva olikin muuttunut poikavauvaksi. Niinpä lähde siitä asti on kantanut nimeä Bubenquelle.

Polku Milseburgille on ylämäkeen kapuamista, mutta reitti ei ole mitenkään vaativa. Näimme monta kaljapullon kokoista patikoijaa reitillä, joten pikkulapsikin suoriutuu siitä.

Seudulla kasvaa myös harvinaisia, uhanalaisia kasveja.

Luolamadonna.

Huipulla sijaitsi kivikappeli 1400-luvulta sekä korkeimmassa kohdassa tavan mukaan risti. Lisäksi siellä oli aitosaksalaiseen tapaan alppimaja, jossa tarjoiltiin olutta ja snapseja ja pientä syötävää. Me joimme taas kaakaot ja enziansnapsit, ja katselimme ja kuuntelimme kun paikalliset vanhat ukot kokoontuivat kantapöytäänsä juomaan olutta. Kaikilla oli kansanpuvut (vanhan ajan patikointivaatteet, joita täällä näkee paljon) sekä patikkasauvat. Ukot olivat punakoita, vähän pönäköitä ja täynnä elämäniloa.

Huipulla tuulee ja saattaa käydä niinkin, että tilhikampauksesta tule tinttikampaus😀.

Palasimme toista reittiä, ja reitin varrella oli Kunstmeile: parin kilometrin pätkällä veistoksia polun varressa. Osa oli oikein hyviä, osa semmoisia tyypillisen nykytaiteen edustajia, että viereinen lantakasakin oli kiinnostavampi. Nämä kaksi veistosta olivat hienoja.

Kaunista, kaunista!