Vetäytymiseni luostarin hiljaisuuteen taitaa joka kerran saada huvittavia ilmenemismuotoja. Viime kesänä pyöräilimme Gießeniin Schiffenbergin luostariin, ja vasta perillä meille valkeni, että luostari on viimeksi ollut toiminnassa keskiajalla. ja nyt paikalla on – toki viihtyisä – ravintola ja pikkuhotelli.

Viime viikonlopun vietimme Kreuzbergin (Ristivuoren) fransiskaaniluostarissa. Tällä kertaa jo huonevarauksen yhteydessä meitä opastettiin luostarin säännöistä, ehdoton hiljaisuus vallitsee iltakymmenestä alkaen ja luostarin ovet menevät kiinni, eikä mitään yöportieeria ole. Luostarissa toimii panimo, jonka tuotolla luostaria ylläpidetään. Etusija huonevarauksissa on pyhiinvaeltajilla, Kreuzberg on vuosisatoja vanha katolinen pyhiinvaelluskohde. Toinen iso ryhmä ovat patikoijat, sellaiset kuin me.

Kun tulimme luostariin aamulla yhdeksän jälkeen, siellä oli jo täysi kuhina päällä. Iso saksalainen patikkaryhmä oli lähdössä reitille. Muutamat miehet ottivat lähtöolutta ja Brezeleitä (suolarinkilöitä), saksalaisnaiset ovat ns. perinteisiä ja juovat jokseenkin aina Schorlea (omenamehun ja vissyn sekoitusta). Me ajattelimme nostattaa patikointitunnelmaa ja otimme tummat oluet (juu, ja Brezelin puoliksi myös). Saksalainen oluthan on ehdottoman lisäaineetonta, ja Kreuzbergin luostariolut on vielä sitä oikein perinteistä ns. suodattamatonta. Ja se oli halpaa, tuoppi maksoi 2,20 eur. Tämä kuriositeettina siksi, että fransiskaanithan ovat kerjäläismunkkeja, joiden tulee elää ”apostolisessa köyhyydessä”, niinpä halpoja kuluttajahintoja perustellaan sillä, etteivät he saa kerätä ylenpalttisia voittoja. Kaikki panimon tuotto käytetään luostarin ylläpitoon ja toimintaan.

Teimme lauantaina Kreuzberg-kierroksen, noin 13 kilometriä pitkän reitin, joka kiersi vuorelta laaksoon ja takaisin. Laaksossa oli jo keväistä. Ja kuten kuvasta näkyy, tilaamani täsmäaurinko saapui taas paikalle ja helotti koko päivän pilvettömältä taivaalta.

Neitsyt Maria ottaa ”suojelevaan viittaansa”  kaikki kulkijat täällä.

Pitkin reittiä oli saksalaiseen tapaan pöytiä ja penkkejä, joiden ääressä voi pitää taukoa ja syödä eväitä. Meillä oli mukana teetä ja pähkinöitä sekä kuivattuja karpaloita. Tässä Varpu-rouva selittää jotakin teestä kovasti virkistyneenä…

Kreuzbergista tuli pyhiinvaelluskohde jo 600-luvulla, kun Pyhä Kilian pystytti vuorelle ristin. Tässä Kilianin muistopatsas hänen mukaansa nimensä saaneessa kylässä.

Nykyisin luostarissa on enää kuusi munkkia. Kuulimme ilta-aterialla pöytänaapureilta (jotka olivat 30 vuoden ajan joka vuosi samaan aikaan lomailleet Kreuzbergissä, aina samassa huoneessa…), että viisi munkkia on jo vanhuksia, mutta luostarin johtaja on nuori mies. Hän on tehnyt kovasti muutoksia luostarissa, ja johtaa luostaria kuin liikeyritystä havaintojeni mukaan. Kun kysyin, näkeekö niitä munkkeja koskaan, tämä vanha pariskunta kertoi, ettei koskaan. He asuvat kuulemma omassa luksussiivessään… Apostolista köyhyyttä?

Laaksossa oli idyllisiä ja rauhallisia pikkukyliä, joissa ei juurikaan ihmisiin törmännyt. Hevosia vain laitumilla – ja talon seinässä.

Reitti takaisin vuorelle oli suomalaisen sielun makuun. Hiljaista, ei ristin sielua näkynyt missään pitkiin aikoihin.

Berggasthofin (”vuoriravintolan”) terassilla. Näissä vuorilla sijaitsevissa ravintoloissa on ainutlaatuinen tunnelma. Siellä näkee usein varsinkin miehiä perinteisissä kansanasuissa, nahkahousut puoleen sääreen ja vihreä huopahattu, jossa sulkia. Herrat juovat olutta ja rouvat syövät kaakkuja… Pitäähän sitä patikoinnin lomassa virkistäytyä!

Minä söin gulassikeiton, jonka reseptiä täytyy imitoida viikonloppuna. Se oli niin hyvää.

Kreuzberg on noin 900 metrin korkeudessa. Vielä lauantaina laakso vihersi. Sunnuntain vastaisena yönä tuli sankka lumipyry, emmekä enää sunnuntaina päässeet aikomallemme pitkälle patikalle. Luostarissa oli kova meno, kun ”pyhiinvaeltajat” ryystivät olutta. Osa oli aikamoisessa hönössä😀. Mutta tarjoilu päättyi kello yhdeksän gongin kumahduksella, joka kaikui läpi koko luostarin ja kuului huoneeseenkin. Ja hiljaisuus tuli todellakin kello kymmenen.

Sunnuntaina kiertelimme paluumatkan varrella olevissa pikkukylissä, Bischofsheimissa ja Ortenbergissä. Ortenbergin kirkon pihassa oleva yrttitarha piti tietysti ikuistaa, minulla kun on vakaa suunnitelma olla vanhana kylän höperö yrttimummo (opiskelen fytoterapiaa parhaillaan sitä tavoitetta silmällä pitäen!).

Näissä kylissä tuli sellainen ”neekeriä nähty Seinäjoen asemalla -olo” (kuten suomalaislehdissa joskus 50-luvulla otsikoitiin). Meitä tuijotettiin kovasti uteliaina.

Ortenbergin kreivi asuu tänäkin päivänä tuolla taustalla häämöttävässä linnassa. Kyllä käyp kateeksi!