Tämän viikonlopun uutiskuvat ovat saaneet taas kerran miettimään, mikä tässä elämässä loppujen lopuksi on olennaista ja tärkeää. Pyöräily oman ukon kanssa on tärkeää. Ja tämä piisamiperhe, joka sai ajatukset hetkeksi pois tsunamikauhuista, joille ei (ainakaan päivittelemällä ja siunailemalla) mitään mahda:

Piisamit eivät olleet meistä moksiskaan, vaan antoivat valokuvata kaikessa rauhassa, mutta hermostuivat kolmea hölkkäävää naista, jotka keskustelivat kimeillä äänillä. Piisamit karkasivat takaisin veteen.

”Seuraavana aamuna, kun Piisamirotta meni kirjoineen tavallisuuden mukaan ulos ja heittäytyi riippumattoon, katkesi nuora ja hän mätkähti maahan.

– Hävytöntä, kivahti Piisamirotta ja vapautti itsensä huovista.

– Olipa se ikävää, sanoi Muumipeikon isä, joka oli parhaillaan kastelemassa tupakantaimiaan. Toivottavasti ette loukkaantunut?

Se ei mitään tee, sanoi Piisamirotta synkästi ja veteli viiksiään. Revetköön maa ja satakoon taivas tulta, minä en siitä välitä. Sellaiset tapahtumat eivät järkytä minun rauhaani. Mutta minusta on sietämätöntä joutua naurettaviin tilanteisin. Se ei sovi filosofin arvolle!”

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Pyöräilimme 3 h 50 min. ja 55 km. Keskisyke oli 120 (ja sykemittari väittää ilmeisen vakavissaan että maksimisykkeeni olisi ollut 209…), 1949 kcal. [Joudun pyöräretkillä pitämään sykemittaria, juuri välttääkseni sykkeen liiallista nousua, jotta mulle ei tule verenpainepiikkejä (jotka puolestaan aivoaneurysmaperimällä ovat vähän vaarallisia). Mutta en kyllä edes huomannut tommosta pulssinnousua…]