Luen parhaillaan Carol Emery Normandin ja Laurelee Roarkin kirjaa It ’s not about food – end your obsession with food and weight. Oma pokkarini on vuodelta 1998 (löytynyt jostakin löytölaarista Jenkeistä), mutta kirjasta on otettu uusia painoksia, koska se on koko ajan entistäkin ajankohtaisempi. Normandi ja Roark ovat molemmat entisiä syömishäiriöisiä, jotka ovat perustaneet hyötyä tavoittelemattoman organisaation Beyond Hunger.

Normandin ja Roarkin pääteesi on, että naisten on löydettävä oma arvonsa tuntevina, ajattelevina, kokevina, henkisinä – eli ennen kaikkea KOKONAISINA ( ©VARPU)  – ihmisinä. Kirjoittajien mukaan nykykulttuurissa määritellään meidän naisten ihmisarvo sen mukaan, paljonko painamme, eikä sen mukaan mitä olemme ihmisinä. Beyond Hunger -yhteisö auttaa kaikenlaisia syömishäiriöisiä naisia. Anorektikoita, bulimikkoja ja BED:iä (ahmimishäiriö ilman oksennustaipumusta)  sairastavia.

Nykyisin, kun jo 8-vuotiaille ruiskutetaan botoxia kasvoihin ja heitä pidetään ruokavaliolla ja tiukalla treeniohjelmalla, näiden häiriöiden määrät lisääntyvät kiihtyvällä vauhdilla. Jatkossa meillä tulee olemaan vain joukko syömishäiriöisiä ja itsetuhoisia naisia, joiden kasvot botox-hermomyrkyn vuosikausia jatkunut käyttö  on luhistanut.

Itse ajattelen Diana Schwarzbeinin teesiä ”Ihmisen on parannuttava laihtuakseen – ei laihduttava parantuakseen” laajentaen: ”Ihmisen on henkisesti parannuttava laihtuakseen – ei laihduttava parantuakseen henkisesti”.  Kirjoitan parhaillaan omaa dieettiraamattuani, johon kokoan kaiken lukemani, oppimani ja ajattelemani sekä intuition kaupan päälle, ja kaikkein vaikein kysymys minulle itselleni on se lähtökysymys: Miksi ihmisen pitäisi laihduttaa? Miksei ihminen saa olla sellainen kun on?

Nykyisin lähdetään liikkeelle ihmisen ulkopuolelta. Lihavalle sanotaan, että hänen kilonsa ovat terveysriski. Hänelle sanotaan, ettei hän tule elämään vanhaksi. Hänelle sanotaan, että hän epäesteettinen, ei-haluttava, heikko luonteeltaan ja tyhmäkin varmaan, kun ei laihdu. Näin ylipainoinen oppii aivan varmasti halveksimaan ja vihaamaan itseään. Ja pakenee entistä enemmän ruoan tuomaan lumelohdun maailmaan.

Minusta koko kuvio pitää kääntää niin päin, että ylipainoinen kääntää katseen sisäänpäin, ja kysyy itseltään: Mitä minä haluan? Ja ennen kaikkea: Miksi? Hänen on myös selvitettävä omat liika- ja huonostisyömisen syynsä. Addiktiivinen syöminen on paitsi tapa- myös tunnesyömistä. Tunne-elämän solmujen penkominen on varmasti raskasta, mutta se on myös palkitsevaa. (Tätä aihetta olen penkonut kirjassa, jonka kirjoitin yhdessä Kikka Lehtosen kanssa.)

Vasta kun nainen oppii ajattelemaan olevansa rakastamisen arvoinen omana itsenään, siksi mitä hän on ainutlaatuisena olentona, hän pääsee tunnenälkänsä ohi ja yli. KOKONAISENA hän valmis asettamaan oman elämänsä säännöt ja tavoitteet. KOKONAISENA hänella on voimaa sanoa EI! Hän osaa sanoa EI! Saimi Hoyerille.   Ja hän osaa sitten myös sanoa EI! roskaruualle, joka ei ole hänen ihanan kroppansa arvoista polttoainetta.

TOOSA TV: Läskit tytöt eivät pääse Milanoon