Trixie Hunde Fahrrad Korb mit Windschutz

Olen jo muutamia vuosia ihmetellyt ihmisten tapaa ulkoiluttaa pikkukoiria: niitä kannetaan sylissä, ajelutaan pyörän etukorissa tai vedetään pienessä peräkärryssä pyörän perässä tai työnnetään jopa lastenrattaissa (ainakin täällä Saksassa). Sitten päästetään ne pikapikaa pisulle, ja jatketaan taas kuljettamista. Mistä lähtien eläimet ovat kadottaneet kykynsä liikkua? Kyse ei ole siitä, että olisi niin kiire. Ei se puudeliaan sylissä kantava kukkahattukaan mitenkään vauhdikkaasti etene.

Ja entäs sitten lapset? Tässä taannoin lähdin kauppaan kahden vieraisilla olevan lapsen kanssa (6- ja 4-vuotiaat).  Lapset ällistyivät suuresti kun emme menneetkään autolla. Vielä enemmän he ällistyivät, kun sanoin ettei minulla ole edes ajokorttia, etten osaa ajaa autoa, joten on pakko kävellä. Me kävelimme kauppaan (meiltä ńoin 400 metriä). Takaisin minun piti jo kantaa toinen – kauppakassin lisäksi. Hän ei jaksanut edes hitaasti kävellä matkaa. Mihin ovat kadonneet ne ikiliikkujat, joita entisaikaan lapsiksi kutsuttiin?

Tiedän olevan dinosaurus, mutta muistan oikein hyvin lapsuuteni leikit. Me leikimme piilosta, rönttöstä (yksi versio piilosilla olosta) ja hyppäsimme narua ja vistiä. Ja vaikka en hiihtänytkään kouluun kesät talvet, kyllä sinne aina joko kävellen tai pyörällä mentiin. Siihen aikaan taisi 10 km olla raja, että sai jotakin matkatukea ja pääsi koululaislipulla bussilla koulumatkat.

Täällä Saksassa koululaiset näyttävät kulkevat yhdenkin ratikkavälin ratikalla. Ja vähän nuoremmat kuljettaa äiti autolla… (siksi täällä puolet naisista on kotirouvia; heitä tarvitaan lasten autonkuljettajiksi).

Olen useinkin kiinnittänyt huomiota leikkipaikoilla ns. leikkiviin lapsiin. Leikkipaikka on aidalla eristetty, siellä on liukumäki (joka ei kunnolla luista) ja kiipeilyteline. Äiti tai isä auttaa lasta kipuamaan portaat liukumäkeen ja kulkee vierellä tukemassa, kun lapsi jäykkänä täristen laskee mäen… Voi elämän kevät!

Minulla on vieläkin otsassa näkyvä arpi, kun kuusivuotiaana hyppäsin keinusta sementtitolppaan. Kerran putosin takaperin kuperkeikkaa kellarinportaat, ja kerran lensin kiveltä kalliolle. Ei muuta kuin pyyhe päähän ja äiti  polkupyörällä polkemaan minua parsittavaksi :D. Elossa olen vieläkin. Muistan lapsuudestani vain yhden leikkikaverin, joka kuoli leikeissä. Hän sai auringonpistoksen siirryttyään koko päivän aurinkoisesta paikasta toiseen leikkimään nukella.

Me myös keräsimme metsässä valkovuokkoja ja vadelmia. Ei meillä ollut vanhempia mukana suojelemassa metsän möröiltä. Muistelen lukeneeni, että espoolaisvanhemmat pitävät mustikoitten poimimista metsässä liian vaaralllisena lapsukaisilleen.

Ja samaan menoon marmatan aiheesta, josta Kukkakin on mekastanut: kun lapsille järjestetään puuhapäivä tarhassa, pojat saavat pukeutua rosvoiksi ja riehua painimatoilla, tytöt pukeutuvat hienoiksi naisiksi ja  pyörittelevät sitten kai vain helminauhoja kaulassa. Miksi lapset eivät saa valita kumpaa haluavat tehdä tai vaikka tehdä molempia? Miksi nuo stereotyyppiset roolit? Henkistä tyttöjen jalkojen typistämistä, sanon minä. (Ja tyttöilystä tykkäävien poikien ahdistamista machorooliin tietenkin myös.)

Nuori Suomi ja ajatushautomo Demos julkaisivat eilen manifestin lasten ja nuorten liikkumisesta. Toivottavasti kaikki elämästä vieraantuneet, ylisuojelevat vanhemmat ja päiväkotitädit lukevat sen.

Nuori Suomi ja ajatushautomo Demos Helsinki: 10 TEESIÄ JA 100 LUPAUSTA manifesti lasten ja nuorten liikkumisesta

Mainokset