Vietin kolmen viikon loman nettipimennossa ja mediapaastoa viettäen. En avannut radiota kertaakaan, kännykkää säilytin tuvassa enkä taskussa ja vilkaisin kerran päivässä. Luin vain vanhoja lehtiä – jos sattui huvittamaan.

Annoin mieleni levätä peilityynellä järvenselällä.

En treenannut keinotekoisilla välineillä, enkä kenenkään metodin mukaan. ”Treenit” olivat ehtaa Old Schoolia. En tosin näyttänyt miltään sinnepäinkään kuin Kukka Maanantaisotureitten kuvissa… . Ylläni ylisuuri virttynyt teepaita, jalassa sontasaappaat ja  mutapisaroissa nenää myöten, tukka pystyssä ja meikittä sekä hikinaamaisena – en olisi innoittanut vannoutuneimpaakaan mutapainin ystävää😀.

Old school -treenivälineinämme olivat reikälapio, jonka varren ukko onnistui katkaisemaan lahdukan pohjaa ruopatessaan ja rautapiikkinen harava, jolla levitin lälliä rantaan.

Tavoitteena on, että ensi kesänä rannassa kasvaa jo liljoja, unikoita ja heiniä.

Soudin syväväylän taakse autiolle luodolle, josta haimme kivilaattoja. Niistä rakensimme lisää kivilaattapolkuja saareen, jotta ohut ja herkkä sammalkerros säilyisi.

Kuuntelin vain hiljaisuutta ja omia ajatuksiani. Ei tarvinnut hokea mantroja.

Ainoa sosiaalisen median uutinen, joka kiinnosti päivittäin, olivat tämän linnunpesän pikkulintujen pesimäpuuhat. Loman aikana naaras muni munat, hautoi ne, ja kaksi poikasta ehti kuoriutuakin.

Näimme tragedioitakin. Peiponpesästä kuoriutunut poikanen kuoli ennen kuin oppi kunnolla lentämään. Löysin sen laiturirannasta. Hautasimme sen. En veisannut virttä enkä pystyttänyt puuristiä – mutta ei se kaukana ollut, kyllä se niin paljon suretti. Yhden sorsanpesän poikaset eivät ehtineet edes kuoriutua, kun minkki tai joku muu eläin jo söi munat.

Mieluiten viettäisin elämäni täällä Paratiisissa. En varmaankaan missään koe yhtä aidosti ja isosti olevani todellisuudessa kiinni kuin täällä ollessani irti kaikesta ns. todellisesta. Autuaan tietämättömänä uusimmista katastrofeista ja uhkakuvista.

Asiaan liittyen, osallistu kansalliseen ÄLLLI-viikkoon!