Onko oikea ruoka jo vaarallista kokea? Mitä kertoo ajastamme se, että itsepaistetun pullan myyminen on rikos, mutta satojen ihmisten sairastuttaminen E-Coliin ei ole? Miksi lapset eivät enää saa nähdä, kuinka ruoka valmistetaan? Menettäisivätkö he uskon siihen, että maito tulee tehtaalta ja ruoka muropaketista?

Bestsellerkirjailija Mats-Eric Nilssonin ja tutkivan journalistin Henrik Ennartin vastikään suomeksi ilmestynyt kirja Vaara vaanii kattilassa on kirja, jonka toivoisin kuuluvan jokaisen poliitikon ja virkamiehen pakollisiin luettaviin. Nilssonin aiemmat kirjat ovat olleet melko kepeitä pintaraapaisuja aiheeseen, mutta ne onnistuivat herättämään laajan keskustelun Ruotsissa. Henrik Ennartin analyysit nykyisestä ruokateollisuudesta vievät kritiikin huomattavasti pidemmälle ja syvemmälle.

Kirja alkaa rikollisen muotokuvalla: 77-vuotias Pelastusarmeijan sotilas Maj-Britt Westerlund Helsingborgista on syyllistynyt rikokseen. Mikä mahtaa olla tämän herttaisen mummon rikos? Kaiken huipuksi rikollinen toiminta on kestänyt vuosikausia ja ollut järjestäytynyttä. Nyt pitäkää kiinni tuoleistanne, ettette järkytyksestä tipahda. Mummo Westerlund on joka vuosi paistanut pullaa keittiössään ja myynyt sitä Pelastusarmeijan jokavuotisissa myyjäisissä. Ympäristöviraston tarkastajat tekivät tehoiskun ja takavarikoivat pullat. Pelastusarmeijan tiloissa harjoitettiin luvatonta kahvilatoimintaa.

Tämä tarina voisi olla vain huvittava, jollei se niin karusti kuvastaisi nykytilannetta. Hyvässä pyrkimyksessä estää ruokaepidemioitten leviäminen, lakeja säätävät poliitikot ovat luoneet järjestelmän, jossa kaikenlainen spontaani ja pienimuotoinen ruokaan liittyvä toiminta on kiellettyä.   Virkamiehet voivat joko sulkea silmänsä tai noudattaa lakia ja puuttua asiaan. Yleensä he puuttuvat. Niinpä makkaroita kärryissään myyvä ei saa myydä kotitekoista perunamuusia, koska hänen katukeittiöstään puuttuvat erilliset tilat perunankäsittelylle. Jauheesta ja vedestä tehty muusinkorvike kävisi toki.

On hyvä, että elintarvikehygieniaan kiinnitetään huomiota, mutta tämän kirjan luettuaan tulee väkisinkin siihen johtopäätökseen, että virkamiehet keskittyvät lillukanvarsiin ja pikkutekijöihin, ratsaamaan pizzerioita ja pieniä elintarviketuotantolaitoksia – kun samaan aikaan isot ”rosvot” saavat mellastaa globaalilla tasolla kenenkään sitä estämättä. Päinvastoin niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin sitä tuetaan avokätisesti niin taloudellisesti kuin lainsäädännöllisestikin.

Henrik Ennart kirjoittaa:

Maailman suurimpien yritysten listalla on aina viljayrityksiä, esimerkiksi Cargill, jonka liikevaihto on 114 miljardia euroa vuodessa, ja ADM (Archer Daniels Midland), jolla on 270 tehdasta eri puolilla maailmaa. Ne on rakennettu valtion avustusten turvin, ja ne levittävät nyt maailmalle halpoja raaka-aineita, joista tehdään länsimaista roskaruokaa.
Muut jätit, kuten ConAgra Beef Company, Tyson Foods ja Smithfield, ovat kasvaneet tiiviissä yhteistyössä hallitsevien kauppaketjujen, kuten McDonalds’in ja Wal-Martin kanssa. Tyydyttääkseen jatkuvasti halvempien tavaroiden vaatimuksen ne ovat hankkineet itselleen vallan jokaiseen tuotantovaiheeseen kasvinjalostuksesta paloitteluun saakka. Ne valmistavat itse keinolannoitteen, rehun ja lääkkeet, joita ne käyttävät sian-, kanan- ja naudankasvatuksessa.
Subventoitu rehu yhdistettynä 1900-luvun fossiilisen energian käyttöön tarkoitti, ttä laiduntavat, nokkivat ja tonkivat eläimet voitiin ensimmäistä kertaa suuressa mittakaavassa erottaa luonnollisesta ulkoympäristöstään ja kasvattaa lämmitetyissä karjasuojissa sisätiloissa. Siihen on lisättävä uudet lääkkeet, jotka pitävät sisällä elävät eläimet hengissä teurastushetkeen saakka. Melkein käsittämättömiä määriä eläimiä ahdettiin pienelle alalle, jolla ei ole päivänvaloa, kuljetettavaksi usein pitkien matkojen takaa valtaviin teurastamoihin teurastettavaksi, paloiteltavaksi ja pakattavaksi.
Mahdollisuus, että bakteerit leviävät ympäriinsä ja löytävät sopivan kumppanin oli ja on loistava. Näiden kohtaamisten ansiosta ominaisuudet siirtyivät ja syntyi uusia vaarallisia bakteereja.

Superbakteereiden kuten esimerkiksi E-Colin leviämisessä jäljet johtavat loppujen lopuksi aina samalle sylttytehtaalle: järjettömät mittasuhteet saaneeseen eläinten tehokasvatukseen. Saksassa vastikään tuhoa tehnyt E-Coli-epidemia paikallistettiin luomuituihin. Aivan samalla tavoin superbakteeri voi levitä salaatin tai pinaatin välityksellä. Mutta niissäkin tapauksissa alkuperäinen syntipukki löytyy lihan tehotuotantolaitoksista, joiden lietelantaa leviää vesistöihin. Ja koska tehoeläintuotannossa usein on käytetty antibiootteja ennaltaehkäisevästi (koska yksilöllinen eläimenhoito ei olisi kustannustehokasta, niinpä ei voida seurata, mikä yksilö mahdollisesti sairastuu, vaan lääkitään kaikki varmuuden vuoksi), antibiooteille resistentit bakteerikannat lisääntyvät.

Kaikki tämä kehitys tapahtuu poliitikkojen suosiollisella avustuksella. Esimerkiksi EU on jakanut avokätisesti rahaa sikakonserni Smithfieldille, joka on siirtänyt tuotantoaan Puolaan ja Romaniaan, joiden ympäristölainsäädäntö laahaa monia muita EU-maita jäljessä. Näin on Puolasta saatu tuhottua iso osa paikallisesta pientuotannossa, ja tilalle on noussut ”sikakaupunkeja”, joissa esimerkiksi koululaisilla tavataan huomattavasti keskimääräistä enemmän infektiosairauksia.

Kuulostaako science fictionilta? Se ei kuitenkaan ole sitä, vaan ihan tavallista EU-arkea…

Mats-Eric Nilsson ja Henrik Ennart: Vaara vaanii kattilassa – Miksi pelkäämme aitoa ruokaa? (Atar 2011)