Näin aamulla uutisen Iltasanomista

”Puolan Treblinkasta löytyi suuri natsien aikainen joukkohauta.

Natsien hirmuteoista saatiin tällä viikolla tuoreita todisteita Puolan Treblinkassa, kun englantilaisen Caroline Sturdy Collsin johtamissa kaivauksissa paljastui suuri joukkohauta.

Treblinkassa on kerrottu murhatun yli 800 000 juutalaista toisen maailmansodan aikaan.

Koillis-Puolassa sijaitsevan Treblinkan keskitysleirissä tapahtuneesta joukkotuhonnasta ei ennen tätä ole löytynyt todisteita, mihin holokaustin, eli juutalaisten järjestelmällisen kansanmurhan, kiistäjät ovat argumentoinnissaan vedonneet.”

Kirjoitan parhaillaa tekstiä kolesteroliskeptikoista, ja siinä vaiheessa kun törmäsin väitteeseen, että kolesteroliskeptikot ja holokaustin kieltäjät ovat osittain samaa porukkaa, objektiivisuuteni joutui kovalle koetteelle. Mutta tulkitsen, että kyse on vain yksittäistapauksesta, enkä leimaa sen vuoksi koko ryhmää. Mieleeni tuli viime joulukuinen vierailumme Flossenbürgin keskitysleirillä.

Oli talvinen sunnuntaipäivä. Aamupäivällä paikalla ei lisäksemme ollut yhtään vierailijaa. Kiersimme ympäri entistä leirialuetta, aivan alueen vierellä oli asuinalue, jossa ihmiset elivät turvallista ja rauhallista elämäänsä.

Noin 100 000 vankia oli pakkotyössä Flossenbürgissä. Heitä käytettiin orjatyövoimana graniitinlouhinnassa. 30 000 heistä kuoli. Loput vammautuivat fyysisesti ja psyykkisesti loppuelämäkseen.

Flossenbürgista hengissä selvinneitä olivat esimerkiksi kirjailija Josef Kohout, joka vangittiin homoseksuaalisuutensa vuoksi. Kohout kirjoitti kokemuksistaan homoklassikkokirjan, jonka nimeä en muista, enkä Wikipedian sensuurimielenosoituksen pysty kaivamaan esiin. Muuten muut holokaustista selvinneet ovat saaneet korvauksia, mutta homot eivät … Sekä pilapiirtäjä Milos Volf, jonka kohtalo oli erityisen traaginen: selvittyään keskitysleiristä ja natsien vainosta tämä vakaumuksellinen demokraatti joutui seuraavat vuosikymmenet kommunistien vainoamaksi kotimaassaan, joka jäi rautaesiripun taakse. Flossenbürgissa kuoli yksi suomalainenkin, mutta en mistään löytänyt tietoa kuka ja miksi.

Holokaustista selvinnyt Jack Terry palaa Flossenburgin keskitysleirille ja kertoo ajatuksistaan:

Valitettavasti en kuulu niihin ihmisiin, joiden mielestä mitään tallaista ei voisi tapahtua nykyisin tai ainakaan Suomessa. Kun ilmapiiri nykyisin on mikä on, aivan varmasti voisi. Flossenbürgin vanginvartijoiden sielunelämää voi vain kuvitella. Yhtäällä juhlitaan perhekeskeistä, pikkuporvarillista ja arjalaiskristillistä joulujuhlaa, ja ikkunoiden takana kuolemansairaat pakkotyöorjat louhivat kiveä. Työpäivän päätteksi kuolleet rahdattiin polttouuniin. Työpäiviä ei keskeytetty sellaisen vuoksi. Muutamat vartijat päästivät piilevän sadisminsa erityisen valloilleen. Joukossa myös naisia, jotka olivat yhtä tehokkaita julmuudessa ja kiduttamisessa kuin miesvartijatkin.

Kaikki eivät kuitenkaan kadottaneet ihmisyyttään. Rohkeimmat lähistön asukkaat toimittivat ruokaa vangeille niiden vartijoiden avulla, jotka yrittivät säilyttää ihmisyytensä. Näistä tavallisista saksalaisista, jotka eivät olleet vaikutusvaltaisia muun kuin oman elämänsä ja moraalinsa suhteen on muuten näyttelijä Michael Degen kirjoittanut  syvällisen muistelmateoksen Nicht alle waren Mörder.  Juutalainen Degen selvisi äitinsä kanssa hengissä Natsi-Saksan ajasta, piiloutuneena Berliinissä. Kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 2006.