Patikoimme tänään jossakin tuolla Neu-Anspachin takana. Kolme ja puoli tuntia mielenrauhaa ja iloa. Vaikka Saksassa (ainakin näillä kulmilla) onkin vaikea löytää metsää, jossa ei kuulu muita kuin luonnonääniä, satuimme sellaiselle pläntille, jossa ei ollut kuin muutama kulkija meidän lisäksemme.

Näimme metsäkauriin  jälkiä, ketun ja ukko ehti nähdä saksanhirvenkin vilahdukselta. Lunta täällä ei ole, ja saksalaisten pääuutinen on, että kylmää on kuin Siperiassa (-1/2 °C  :D). Puolimaatuneitten lehtien ja vetisten savi- ja mutakuoppien yli tarpominen oli kivaa. Patikoidessamme saatamme olla pitkänkin aikaa hiljaa, kumpikin ajatuksissamme.

Näimme myös joulukuusimetsän. Siis kirjaimellisesti. Joku maajussi on erikoistunut joulukuusien kasvattamiseen. Metsäteitten varrella oli paljon jahtihyttejä. Ilmeisesti alueella metsästetään vilkkaasti.

Metsämiehen rauha -niminen maja, jonka pihapenkkejä hyödynsimme ja joimme nokkosteetä.

Olen ilmeisesti yhä henkisesti kurahousuikäinen: tulin tolkuttoman iloiseksi sontaisista patikkasaappaista ja kuraisista housuista! Uudessa-Seelannissa patikoijilla on tapana sanoa, että jos ei patikkakengät ole reissun jälkeen savessa ja kurassa, se ei patikkaretki ollutkaan.

Mieleeni tuli ihana mies Australiasta: Malcolm Douglas, joka seikkailee villissä luonnossa uskollisen koiransa Hundien (sic!) kanssa  ja on erikoistunut krokotiileihin.

Ehkä kiinnostaa:

Arthur’s Pass ja Avalanche Peak Track

Advertisements