Mark Twain on sanonut, että kannattaa aina aamuisin ensimmäiseksi syödä elävä sammakko. Sen jälkeen voikin loppupäivän olla varma, että se oli todennäköisesti pahinta mitä päivän mittaan  tapahtuu.

Olen viime ajat painiskellut  stressin kanssa. Viime vuosien julkaisutahtini on ollut sen verran tiivis, että se alkaa tuntua. Ideat eivät aivoistani lopu (parhaillaankin ideoin ja työstän mielessäni viittä tulevaa kirjaa), mutta paukut alkavat olla vähissä. Unihäiriöt ovat syöneet naista (siihen olen löytänyt akuuttia apua Vogelin Dormeasanista), energia ei ole riittänyt treenaamiseen, mikä taas on lisännyt huonoa oloa ja puhdittomuutta. Olen havahtunut siihen, että nyt on käännekohta, jossa jotain pitää oikeasti tehdä. Niin kauan kuin vielä pystyy omin voimin muuttamaan tilanteen.

Minulle tehtiin maaliskuussa Firstbeatin stressimittaus, ja sen tulokset olivat huolestuttavat: vuorokauden palautumisaikaa oli 4-12%. Välillä vuorokauden stressaavin jakso oli yöllä (sehän se on hyvä aika miettiä yhtä aikaa viittä kirjaa…). Vaikka ottaa huomioon, että olin kipeäksi tulossa, mikä vaikuttaa mittaustuloksiin, sekä sen ettei testi erottele positiivista ja negatiivista stressiä toisistaan, jäljelle jää siitä huolimatta paljon selvitettäviä kysymyksiä. Osa stressistäni on ehdottomasti positiviista, mahdollisesti isokin osa. Mutta lopullisen huolestumisen sai aikaan havainto, etten enää aamuisin herää intoa täysi, vaan jo valmiiksi vähän väsyneenä.

Amerikkalainen motivaatiokouluttaja ja bestsellerkirjailija Brian Tracy määrittelee kirjassaan sammakonsyömisen perussäännöt:

Ensimmäinen sammakonsyönnin sääntö on:

Jos sinun on syötävä kaksi sammakkoa, syö se rumin ensin.

Tämä on minulle tärkeä ajatus: ensin on aamulla tehtävä se homma, joka hiertää eniten. Huono tapani on aloittaa aina helpoimmista, ja turhan usein sattuu, että koko päivä sujuukin sitten niitten helppojen merkeissä…

Toinen sammakonsyömisen sääntö on:

Jos sinun kerran on pakko syödä elävä sammakko, ei kannata istua sen ääressä katselemassa kovin pitkään.

Tämä on minulle ensimmäistäkin sääntöä vaikeampi asennekysymys. Olen opettanut itseni uskomaan, että ajattelen hitaasti ja kirjoitan nopeasti. Ja että alitajunnalle on annettava riittävästi aikaa. Tiettyyn rajaan saakka tämä on tietysti tottakin, mutta vain tiettyyn rajaan. Loppujen lopuksi on niin, että alitajuntani saattaa olla hyvinkin paljon nopeampi, ja päivätajuntani vain vetkuttelee viestien vastaanottamisessa.

Sen olen oppinut jo aikoja sitten, ettei ihminen ole monisuorittaja. Kuvitelma naisten kyvystä suorittaa useita asioita yhtäaikaa on ihan samanlaista hevonpaskaa kuin ajatus insinöörien putkiaivoista (olen naimisissa insinöörin kanssa, ja eräät ystävistäni ovat insinöörejä, joten tiedän ettei kuvitelma ole totta; kyllä minä elämäni aikana olen tavannut putkiaivoisia humanistejakin). Pyrin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. En kirjoittaessani pidä facebook-ikkunaa avoinna näytöllä, enkä kuuntele radiota. Parhaillaan taustalla soi hiljaa Massenetin Meditation.

Tänään aloitin taas kerran uuden elämän ja meditoin hetken aamulla. Ja kuten personal piiskurini Juhani on kehottanut, opettelen ajattelemaan että treenit (ja meditointihetket) ovat osa työpäivääni. Ajatuksen sisäistäminen ei ollut vaikeaa, käytäntöönvieminen sen sijaan on onnahdellut. Jokainen laihduttajahan sen tietää: päivittäisistä huonoista tavoista on niin mukavaa pitää kiinni, niistä irrottautuminen vaatii aina mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä. Mutta koska kesän to do -listallani on kaksi kirjaa, minun on (taas kerran!) astuttava ulos mukavuusalueeltani ja syötävä se pirun sammakko!

Brian Tracy: Eat that frog! – 21 Great Ways to Stop Procrastinating and Get More Done in Less time (Berret.Koehler Publishers, Inc. 2007)