Jatkan vielä eilisestä teemasta *puhumista*  .

Mietin aamulenkillä (kyllä vain, ahteri nousi heti aamusta!) kummallisena pitämääni ilmiötä, johon olen kiinnittänyt huomiota. Kaikki jenkkiasiantuntijat laihduttamisen ja fitnessin saralta jokseenkin poikkeuksetta (yhtään poikkeusta ei tule mieleeni, mutta jätän varauksen että jossakin saattaa olla joku olemassa…) tunnustavat, että ”tottakai roskaruokaa tekee mieli, tottakai se maistuu hyvältä”. Sama koskee suomalaisasiantuntijoita, yksi ammattilaihduttaja tykkää lörtsyistä ja toinen berliininmunkeista.

Parhaillaan luen Alexander Chernevin kirjaa The Dieter’s paradox – why dieting makes us fat. Mainiossa kirjassaan Chernev paitsi myöntää rakastavansa roskaruokaa myös analysoi meidän ihmisten merkillisiä ajatusharhoja suhteessa laihduttamiseen ja ruokavalintoihin. Chernev ottaa esimerkiksi valinnan kahden pahan välillä. Jos valittavanamme on Big Mac Meal tai Cheese Burger, tunnemme itsemme hyveellisiksi valitessamme juustopurilaisen. Vielä hyveellisemmiksi tunnemme itsemme, jos otamme juustopurilaisen kylkeen salaatin. Aivomme harhautuvat uskomaan, että valintamme on linjassa päämäärämme kanssa. Ja tärkeintähän on linja ja matkalla olo eikä päämäärän tavoittaminen, eikö vain? Me uskottelemme itsellemme tehneemme oikean valinnan. Emmekä tule sekuntiakaan ajatelleeksi, että esimerkiksi energiasisällön ero  näiden kahden vaihtoehdon välillä voi olla niin pieni, ettei valintamme oikeasti tue millään tavoin laihtumispyrkimyksiämme.

Samanlainen ajatusharha on itsensä palkitseminen. Kieltäydymme ensin kahdesta kiusauksesta (emme syö suklaapatukkaa aamulla, emmekä jälkiruokaa lounaalla). Sitten illalla olemmekin jo niin hyveellisyytemme lumoissa, että sallimme itsellemme herkullisen jälkiruuan, joka saattaa kalorisisällöltään olla suurempi kuin nuo kaksi kieltäytymystämme yhteensä. Tähän ansaan karpitkin helposti putoavat. Uskoessaan olevansa oikein hyveellisiä kieltäytyessään normi-ihmisten herkuista, he palkitsevat itsensä oikein kunnon pläjäyksellä mascarponepalleroita. Ja ihmettelevät, että ”mikä mussa on vikana kun en laihdu?”.

Aamulenkillä oivalsin yhtäkkiä, että olen syömisissäni päässyt jo päämäärääni: teen ihan luonnostani hyviä valintoja terveyteni kannalta. Laihtuakseni minun pitää vain syödä vähemmän niitä valitsemiani. Minun ei tarvitse kieltäytyä roskaruuasta vasten tahtoani, minun ei  edes tee mieli syödä sitä. Koskaan. Mutta kun muistelin taivallustani irti sokerista lopullisesti, tajusin, että olen päässyt päämääriini vain ehdottomuuden (tai siihen pyrkimisen) kautta. Irtokarkeista pääsin lopullisesti irti vasta kun yritin viettää sokeritonta vuotta. En onnistunut 100% sokerittomuudessa, mutta onnistuin pääsemään irti kerran kuukaudessa parissa toistuvista irtokarkkimässyistä.

Sitten siinä sauvakävellessäni tajusin (lenkkeily ON hyödyllistä, aivotkin toimivat paremmin!), että olen liikkumisen suhteen uponnut tuohon Chernevin määrittelemään ansaan. Olen kuvitellut tekeväni päämääräni kannalta riittävän hyviä valintoja kun olen kävellyt portaat hissin sijaan, kun olen kävellyt sen sijaan että olisin mennyt bussilla jne. Totta kai ne ovat terveyden kannalta parempia valintoja, mutta en minä ole yhtään sen lähempänä todellista Modesty-päämäärääni. Päästäkseni siinä suhteessa ylläpitovaiheeseen joudun etenemään ehdottomuuden kautta. Se tarkoittaa raakaa työtä. Paljon. Raakaa. Työtä.

Mutta miksi pysyvä elämän ja ajattelutavan muutos on niin hirmuisen vaikeata? Ei minulla ole kanan muisti: muistan oikein hyvin kaikki aiemmat pyhät päätökseni. Muistan oikein hyvin, että olen laittanut treenit to do -listani kärkeen. Vähän aikaa se onnistuikin. Sitten alkoi mennä niin, että kalenterissa luki kyllä treeni. Mutta siihen viereen ei enää tullut ruksia, että homma hoidettu…

Nyt olen vuosia taistellut tämän saman kysymyksen kanssa. Olen kuluttanut kaikki tekosyyt puhki. Ja kuten Kukan kanssa kirjoitimme Maanantaisotureissa:

”Miltä minusta nyt tuntuu? Kuule ihan samantekevää! Tunteet tulevat ja menevät, eikä niiden kannata antaa ottaa yliotetta. Jos kulkisimme täysin tunteittemme vallassa, emme loppujen lopuksi tekisi mitään, koska ei huvittaisi. Meitä hallitsevat etupäässä synnynnäinen laiskuus ja mukavuudenhalu.”