Sain eilen taas yhden laihdutuskirjan käsiksen valmiiksi. Deadline on aina yhtä rankka juttu, varsinkin minun kaltaiselleni aikataulunatsille, jonka vaatimus itselle on, että sovitusta aikataulusta poiketaan vain jos on pää kainalossa… Toki rutiini kasvaa kirja kirjalta. En suoralta kädeltä edes muistanut monesko kirjani tämä oli, joten kävin Wikipediasta laskemassa. 11. tietokirja näyttäisi olevan kyseessä. Koska ensimmäinen kirjani ilmestyi vuonna 2005, olen siis pitänyt aika kovaa julkaisutahtia (ja sama jatkuu, kirjoitan syksyllä kahta kirjaa, joista toinen ilmestyy jo syksyllä ja toisenkin deadline on vuodenvaihteessa, ja se ilmestyy ensi keväänä).

Tietokirjojenkin kirjoittamiseen pätevät samat luonnonlait kuin mihin tahansa luovaan työhön: yhtä kokonaisvaltaisesti siinä on pelissä järki ja logiikka, tunteet ja intuitio, tajunta ja alitajunta, koko kroppa. Sellaisesta en ole koskaan kuullut, että tietokirjailija kärsisi writer’s blockista eli valkoisen paperin syndroomasta, tässä työssähän on aina mahdollista tehdä mekaanisia tiedonhakuja ja tekstinpätkiä silloin kun varsinainen uuden luominen ei onnistu. Minulla on tapana koota aineistoja moneen kirjaan yhtä aikaa tietokonekansioihin ja nettifavoriitteihin. Alitajuntani työstää tavallisesti noin viittä kirjaa yhtä aikaa, päivätajunta yrittää keskittyä vain yhteen kerrallaan.

Tällä kertaa olin päättänyt, etten anna aivojeni stressaantua ylikierroksille (mikä ilmenee takakireytenä, poissaolevuutena, ärtyvyytenä …). Pidin huolta siitä, että tein rentoutus- ja meditointiharjoituksia. Onnistuin pitämään aivot rauhallisina paria deadlinea edeltävää viimeistä yötä lukuunottamatta. Mutta ”hassua” kyllä tällä kertaa reagoin sitten katarrivatsallani. Jouduin ensimmäisen kerran moneen vuoteen syömään katarrilääkekuurin. Eli stressi siirtyi vain aivoista alemmas! Ei hyvää päivää…

Kirjan synnyttämisen tunneskaala noudattaa aina samaa kaavaa. Ei sitä koskaan täysin hallitse, eikä siihen koskaan taida ihan tottua, mutta kerta kerralta onnistun paremmin ymmärtämään itseäni. Prosessi alkaa siitä, että ideoin ja kirjoitan aloittaen helpoimmista tekstinpätkistä. Kokoan kirjaa kuin palapeliä, kirjoitan tekstiä alkuun, loppuun, keskelle… Jossakin vaiheessa printtaan koko höskän ja käyn läpi, usein muutan kirjan rakennetta. Tässä vaiheessa kaikki on silkkaa ammattitaidon mukanaan tuomaa rutiinia, ja toisaalta iloa uusista ideoista. Näen paljon unia ja elän vilkasta elämää – pääni sisällä…

Kun deadline lähestyy alkavat tunnemyrskyt ja unettomat yöt. Itsetunto heilahtelee laidasta laitaan, ja mieli alkaa työstää ideoita aamuyön tunteita. Pahimpina jaksoina työstän öisin niitä kaikkia vähintään viittä kirjaa, jotka alitajunnassani aina kerrallaan muhivat. Unettomuus synnyttää sitten energiapulaa, treenit jäävät ja ruoka maistuu. Tällä kertaa selvisin vähällä: vain kolme huonounista yötä, niitä seuraavat päivät läppärin ääressä ilman treeniä,  400 g lakritsaa, yksi paketti hapankorppuja ja +1 kg😀. Siinä sitten paha pappi saarnasi taas itsestään!

Mutta jokaisesta kirjoitusprosessista oppii aina lisää, myös omasta itsestään. Tällä kertaa oivalsin, mikä tässä on niin rankkaa: joudun niin paljon piiskaamaan alitajuntaani, jotta se tuottaisi uusia näkökulmia ja uutta ymmärrystä ylipainoisten sielunelämään, että aloin kutsua mielessäni sitä bambin ahdisteluksi. Kirjoitusprosessissa joutuu riistämään omaa herkkyyttään ja olemaan itselleen julma sillä tavoin, ettei kuitenkaan anna herkkyyden ottaa ylintä valtaa. Kalastelemaan helmiä omasta tietoisuudestaan…

PS. Bambi Molesters on kroatialaisbändi. Suosittelen ankarasti hankkimaan heidän cd/dvd:nsä

A Night in Zagreb!