hajamietteitä ravitsemustieteestä, -politiikasta ja karppauksen historiasta

Pidä mielesi avoimena,

mutta älä niin avoimena,

että aivot tipahtavat ulos.

Olen viime aikoina kovasti miettinyt rajanvetoa tieteen ja huuhaan välillä. Periaatteessa asian pitäisi olla selvä kuin pläkki: tiede on tiedettä ja huuhaa huuhaata. Mutta käytännössä tapahtuu usein niin, että tieteen nimissä torjutaan uusi tietokin, ja jokseenkin säännöllisesti tieteellisen älyn huumaamina unohdetaan viisaus, hiljainen perimätieto ja ymmärrys asioiden syvemmästä merkityksestä.

Tieteistä olen eniten seurannut ravitsemustiedettä. On ollut vaikea tietää, mikä kulloinkin on ravitsemusTIETEEN kanta ja mikä ravitsemusPOLITIIKAN. Keskusteluissa nämä yleensä hämärtyvät. THL on ottanut melko ylimielisen linjan Pekka Puskan suulla: ” Ravitsemustieteen konsensus ei ole miksikään muuttunut.” Lainaus ei ole suora, vaan se on hänen viestiensä perussisältö. Mutta voiko tieteessä vallita pysyvä konsensus? Ja eikö tieteen historiassa myös ole tapahtunut, että ne vallitsevaa käsitystä kannattavat ovatkin olleet väärässä?

Suomen ravitsemusvalistajat ovat pikkuhiljaa lähestyneet hiilaritietoisia näkemyksiä (juuri niitä samoja, joita olen kirjoissani esittänyt vuodesta 2005), mutta myöntävätkö he sen? Eivät tietenkään. He esittävät asian niin päin, että ”eihän koskaan ole suositeltu sokeria ja valkoisia vehnäjauhoja” tai ”ainahan me olemme painottaneet kasviksien ja marjojen ja hedelmien syömistä”.  Ai ei muka? Ai olette muka? Kyllä siinä vanhassa ruokapyramidissa komeilivat korvapuustit alimmassa runsaasti nautittavien ruokien osastossa. Eivät siellä kasvikset ja marjat juhlineet ennen Itämeren kolmiota, joka ilmestyi vuosia Hiilaritietoista ruokapyramidia myöhemmin. Itämeren kolmiotakin valistajat selittivät julkisuudessa toisin kuin kuva kertoi. Sydänliitto nosti kasvikset ja marjat esille vasta kun ruokavalioaktivistit tarpeeksi olivat julkisuudessa mekastaneet sydänmerkin myöntämisen kummallisuuksista (porkkana ei voi saada sydänmerkkiä mutta sokerikorppu kyllä).

Joskus siis tapahtuu, että kriitikot ovatkin olleet oikeassa.

Mutta ei se, ettei ravitsemustiede kaikkea vielä tiedä, ja että terveyspoliitikot ovat tehneet virheitä, ole mikään syy ryhtyä täyttämään aukkopaikkoja huuhaalla. Kuten koko ajan tehdään. Minusta tieteellisen mielenlaadun perusvire on: tutki uteliaasti, epäile kaikkea, tarkista, tarkista vielä kerran, tutki uudelleen jne. Tieteentekijöiltä voi odottaa, jopa vaatia, kriittistä perusasennetta. Mutta tiedemiehet ovat tietenkin ihmisiä, ja ihmisten perusheikkouksiin kuuluvat omiin ajatuksiin hurmaantuminen ja omassa tärkeydessä pönöttäminen.

Ystävällinen vihje kansakunnan terveysvalistajille ja ravitsemustieteen tutkijoille/toimijoille: ennemmin tai myöhemmin teidät vaaditaan tilille siitä, miksi ette ole nostaneet esiin pitkälle prosessoidun ruuan aiheuttamia terveyshaittoja. Olen kiinnittänyt huomiota siihen  ylimieliselta vaikuttavaan naureskeluun, jolla kuitataan tavallisten ihmisten huoli syömänsä ruuan laadusta. Uskaltakaa puhua aiheesta nyt, niin ei tarvitse sitten viiden vuoden päästä selittää, että ”ainahan me olemme puhuneet prosessoitua ruokaa vastaan ja oikean ruuan puolesta”. (Ravitsemusterapeuteista Pirjo Saarnia ja Marja Ruuti ovat kirjoissaan ottaneet selkeästi kantaa oikean ruuan puolesta, höttöhiilareita vastaan on jo nyt kirjoittanut myös Reijo Laatikainen. Pistetään korvamerkki, minulla on norsun muisti.)

Mutta eivät terveys- ja ruokavaliokriitikotkaan ole millään tavoin vapaita omiin ajatuksiin hurmaantumisesta ja omassa gurunroolissa pönöttämisestä. Kaikkea muuta!  Kriitikot levittävät yleensä yksiä ja samoja näennäistieteellisiä ja tekoasiantuntevia artikkeleita (tyyliin ”Tunnettu lääkäri paljastaa sydänsairauksien todellisen syyn”, jossa lääkärin tunnettuus on syntynyt rikollisista teoista ja lääkärinoikeuksien menettämisestä…), ja luvattoman usein oman näkemyksen perusteluksi kelpaa ihan mikä hyvänsä netissä leviävä huuhaatieto. Ja luvattoman usein huuhaatiedon levittäjä esiintyy valkoisessa takissa lääkärin arvovallalla.

Lukiessani näitä terveyskriitikoiden huuhaatarinoita tunnen kiusallista myötähäpeää. On vaikea yrittää taiteilla tieteeseen uskoen, jäykistymistä varoen, ja suhtautua uuteen tietoon (ja vanhaankin: olen hyvin kiinnostunut tällä hetkellä esimerkiksi Tiibetin buddhalaisten parannustraditioista) avoimin mielin mutta ilman että aivot tipahtavat ulos…

Ravitsemustieteen tutkijat linnottautuivat ylimielisinä bunkkereihinsa, ilmeisen väsyneinä kaikkialla leviävään pseudotieteelliseen huuhaaseen (mikä on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta ei viisasta), ja suuri rahvas ryntää laumoina valkotakkisten gurujen perässä (mikä on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta ei viisasta), koska näiden sanoma on yksinkertainen ja tajuttavissa  (esimerkiksi tyyliin ”kolesteroliteoria ja hiilihydraatit ovat saatanasta, rasvaa syömällä seuraa pelastus”).

Hulluna kokkina sopassa häärii media, joka julkaisee vähintäänkin kirjavantasoisia uutisia milloin mistäkin tappajapersiljasta…

Mitä vanhemmaksi tulen, mitä enemmän luen ja ajattelen, sitä kipeämmin tajuan tietojeni ja ymmärrykseni rajallisuuden. Kirjoittaessani kokonaisvaltaisesta terveydestä olen aina korostanut sitä ajatusta, etten usko löytäneeni lopullista totuutta, mutta olen kyllä mielestäni oikealla tiellä. Tämä tuli taas kerran mieleeni Kirjamessuilla, kun Marketta Mattila haastattelussa kysyi minulta ”Mikä on tänä päivänä suhteesi karppaamiseen?”. No, se on ihan sama kuin ensimmäisessä kirjassani, jossa esittelin 22 erilaista hiilihydraattitietoista ruokavaliota (kolmannessa uusitussa painoksessa 13).

Sanomani oli silloin (ja on nyt) se, että koska me ihmiset olemme erilaisia hiilihydraattien sietokyvyssämme, jokaisen kannattaa etsiä itselleen sopivin versio hiilaritietoisuudesta – ja suhtautua ruokavalioon rennosti. Minun ei ole tarvinnut kääntää takkiani. Tietääkseni niistä, jotka minun laillani aloittivat hiilariremontin kymmenisen vuotta sitten, vain osa jatkaa samalla linjalla. Nämä ovat enimmäkseen niitä, jotka heti alunperin ottivat asian rennommin ja muokkasivat ruokavaliostaan itselleen sopivan.  Liian rajoittavan ruokavalion noudattaminen on pidemmän päälle  h***etin tylsää.

Iloisesta ruokavaliokriitikkojen kapinallisuudesta on valitettavan näkyvästi tullut viime vuosina kummallista nettikäninää; Suomi 24 ja lehtien keskustelupalstat täyttyvät muutaman joutilaan hiilarifoobikon ajatusten tonavasta, joka yhä useammin muistuttaa peräsuolen tuotoksia.

Väitän (tietoisesti provosoiden), että tämän hetken vaikuttavinta ruokavaliokapinaa synnytetään ihan muualla kuin karppausfoorumeilla.

Sana on vapaa, kertokaapa missä?

Advertisements