kilpikonna

Luin juuri  kirjan Irti ahminnasta – Kohti tasapainoista suhdetta ruokaan.  Kirjan kirjoittajat ovat kiistatta alansa asiantuntijoita, ja ohjeet ovat tervejärkisiä, mutta muutamat kohdat saivat minut hämmentyneeksi, ja haluankin virittää keskustelua aiheesta.

Kirja alkaa Askeleilla ahminnan hallintaan. Pääohjeet ovat:

  • Tunne itsesi
  • Syö säännöllisesti
  • Tunteet haltuun
  • Korjaa ajatusansat
  • Muuta kurssia (kun tekee mieli ahmia)
  • Ole läsnä hetkessä

Kirjan toisessa osassa käsitellään tärkeitä teemoja ahminnan psykologiasta. Esimerkiksi itseinhoa ja liikaa kiltteyttä.

Kirjaa lukiessani yritin eläytyä ahmimishäiriöisen ja reippaasti lihoneen ihmisen ajatusmaailmaan. Olen itse ollut tunnesyöppö, ja olen hyvin lievästi edelleenkin (kipeänä tekee mieli lohtulakritsaa), mutta en ole koskaan ollut syömishäiriöinen. Painoni on enimmilläänkin ollut alle sata kiloa, eli olen pysynyt neuvolassa punnittavien joukossa. En siis omasta kokemuksestani ole ahmimishäiriön asiantuntija. Enkä ole koulutukseltani ravitsemusterapeutti enkä psykologi. Tämän vastuuvapauslausekkeen jälkeen nostan esiin muutamia älyäni ja tunneälyäni kirjassa tökkineitä asioita:

Säännöllinen syöminen on ehdottomasti perusta, josta lähdetään liikkeelle. Mutta miksi viiden syömiskerran dogma? Kirjassa sitä perustellaan sillä, että kun syö kolmen neljän tunnin välein, kroppa ei ehdi kehittää liikaa nälkää ja syömishimoja. Minun kysymykseni kuuluu: miksi ihmeessä ihminen ei saisi oppia tuntemaan tervettä nälkää? Onko nälkä (siis fyysinen nälkä) se, mikä toimii triggerinä ahmimiselle? Itse olen ajatellut, että tottakai jos päivän olet syömättä, niin illalla helposti ahmit. Mutta pitääkö märehtiä kuin lehmä koko päivä, jottei ahmimishalua synny? Kysyn, koska en tiedä. Voin vallan hyvin olla täysin väärässä. Siis kertokaa te, jotka omasta elämästänne tiedätte? Minun tuntemani ahmimishäiriöiset kaipaavat yleensä sitä vatsan piukeuden tunnetta, joka syntyy paljosta syömisestä. Eikö silloin olisi johdonmukaisempaa suositella kolmea syöntikertaa ja enemmän kerralla? Eikö se olisi hormoneillekin parempi vaihtoehto?

Toinen kysymykseni koskee suositellun ruokavalion sisältöä. Kirjassa kehotetaan syömään aamulla puuroa, mysliä tai leipää, lounaalla salaattia, perunaa/pastaa/riisiä ja leipää ja maitoa, iltapäivällä pullakahvit, keksejä, jäätelöä tai hedelmäsalaattia (koska ei saa kieltää itseltään herkkuja) ja illalla taas normiateria keittoa tai salaattia, sämpylää, maitoa ja jälkiruokaa kuten iltapäivällä ja ennen nukkumaanmenoa vielä karjalanpiirakkaa tai pari palaa leipää. Minusta tässä liikaa hoivataan hiilarihimoja, eikä keskitytä kylläisyyttä synnyttäviin eika ravinteikkaisiin ruokiin. Hyvä asia on tietysti, jos tällä keinoin pysyy erossa irtokarkeista ja sipseista, mutta niitä irtokarkkejakin voi näiden neuvojen mukaan syödä pari kertaa viikossa.  Tässäkin itse ajatus on oikein: mikään ruoka ei sinänsä ole hyvää tai pahaa, sallittua tai kiellettyä. ja kun herkut ovat osa arkea, niistä ei muodostu kiellettyjä hedelmiä. Mutta pääseekö tällä tavoin oikeasti eroon ahminnasta? Ja jos on tarvetta laihtua, laihtuuko? Itse olisin nopeasti kaukana poissa neuvolassa punnittavista, jos ryhtyisin syömään noin julmetun paljon. Ja noin julmetun paljon tärkkelystä ja sokeria, jota en istumatyöläisenä kuluta. Ymmärrykseni mukaan enemmistö ahmimishäiriöisistä on keski-ikäisiä naisia, ja enemmistö heistä lienee istumatyöläisiä. Mihin ihmeeseen he tarvitsevat noin paljon sokerienergiaa, jollei ahmimisriippuvuuden ylläpitämiseen?

Kolmas kysymykseni koskee ahmintahäiriön psykologiaa. Tässä kirjassa lähdetään liikkeelle kognitiivis-behavioraalisesta teoriasta, joiden tehosta on kirjan mukaan näyttöä. Oma tunneälyni sanoo, että se pohjalla lymyävä tunnetrauma pitäisi edes jollakin tasolla pystyä käsittelemään ennen kuin pysyviin elämäntavan muutoksiin päästään. En usko että on ahmimishäriötä ilman jonkinasteista tunnetraumaa. Kirjan toinen lähestymiskulma on tietoinen syöminen. Ehdottomasti kannatettava ja viisas neuvo. Mutta esimerkki tietoisesta kolmen rusinan syömisestä oli sellainen, että tunneälyni pärähti palosireeniksi. Jos olisin ahmimishäiriöinen kokisin, että minua pidetään ääliönä. Tai tikahtuisin nauruun. Jotkin psykologiset ohjeet olivat minusta ahmimishäiriöisen älyn aliarvioimista. Tai niin minä kokisin, jos…

Kirjan liikuntavinkit ovat sellaisia ”heihaheia, nostin peffani sohvalta”, mutta toki parannuksia täydelliseen liikkumattomuuteen. Rento ja iloinen liikkuminen on kannatettavaa, mutta en ole ihan varma riittääkö sohvalta nouseminen ja roskien vieminen useammassa erässä kunnon paranemiseen.

Jos nyt vaikuttaa siltä, että haluan teilata kirjan, niin se ei ole tavoitteeni. Kirjan kirjoittajat ovat asiantuntijoita, en pyri sitä kyseenalaistamaan.  Toivon oikeasti keskustelua aiheesta. Minua ja ajatuksiani saa kritisoida, kuten aina! Jos sinä itse tai joku läheisesi on ahmimishäiriöinen, kirja kannattaa lukea. Mutta kuulisin mielelläni kommentteja, miten ohjeet toimivat käytännössä? Mikä toimii, mikä ei ehkä toimi?  Oletko saanut asiantuntevaa apua? Oletko keksinyt itse ratkaisuja?

Ryhdyn blogistiksi KG-lehteen, kirjoitan kerran viikossa loppuvuoden aihepiiristä laihtuva elämäntapa, vapaasti itse aiheet valiten. Ajattelin aloittaa teemasta ahmiminen ja tunnesyöminen. Toivon aktiivista kommentointia sekä toiveita käsiteltävistä näkökulmista!

Advertisements