Luin juuri kirjan Irti ahminnasta – Kohti tasapainoista suhdetta ruokaan. Kirjan kirjoittajat ovat kiistatta alansa asiantuntijoita, ja ohjeet ovat tervejärkisiä, mutta muutamat kohdat saivat minut hämmentyneeksi, ja haluankin virittää keskustelua aiheesta.
Kirja alkaa Askeleilla ahminnan hallintaan. Pääohjeet ovat:
- Tunne itsesi
- Syö säännöllisesti
- Tunteet haltuun
- Korjaa ajatusansat
- Muuta kurssia (kun tekee mieli ahmia)
- Ole läsnä hetkessä
Kirjan toisessa osassa käsitellään tärkeitä teemoja ahminnan psykologiasta. Esimerkiksi itseinhoa ja liikaa kiltteyttä.
Kirjaa lukiessani yritin eläytyä ahmimishäiriöisen ja reippaasti lihoneen ihmisen ajatusmaailmaan. Olen itse ollut tunnesyöppö, ja olen hyvin lievästi edelleenkin (kipeänä tekee mieli lohtulakritsaa), mutta en ole koskaan ollut syömishäiriöinen. Painoni on enimmilläänkin ollut alle sata kiloa, eli olen pysynyt neuvolassa punnittavien joukossa. En siis omasta kokemuksestani ole ahmimishäiriön asiantuntija. Enkä ole koulutukseltani ravitsemusterapeutti enkä psykologi. Tämän vastuuvapauslausekkeen jälkeen nostan esiin muutamia älyäni ja tunneälyäni kirjassa tökkineitä asioita:
Säännöllinen syöminen on ehdottomasti perusta, josta lähdetään liikkeelle. Mutta miksi viiden syömiskerran dogma? Kirjassa sitä perustellaan sillä, että kun syö kolmen neljän tunnin välein, kroppa ei ehdi kehittää liikaa nälkää ja syömishimoja. Minun kysymykseni kuuluu: miksi ihmeessä ihminen ei saisi oppia tuntemaan tervettä nälkää? Onko nälkä (siis fyysinen nälkä) se, mikä toimii triggerinä ahmimiselle? Itse olen ajatellut, että tottakai jos päivän olet syömättä, niin illalla helposti ahmit. Mutta pitääkö märehtiä kuin lehmä koko päivä, jottei ahmimishalua synny? Kysyn, koska en tiedä. Voin vallan hyvin olla täysin väärässä. Siis kertokaa te, jotka omasta elämästänne tiedätte? Minun tuntemani ahmimishäiriöiset kaipaavat yleensä sitä vatsan piukeuden tunnetta, joka syntyy paljosta syömisestä. Eikö silloin olisi johdonmukaisempaa suositella kolmea syöntikertaa ja enemmän kerralla? Eikö se olisi hormoneillekin parempi vaihtoehto?
Toinen kysymykseni koskee suositellun ruokavalion sisältöä. Kirjassa kehotetaan syömään aamulla puuroa, mysliä tai leipää, lounaalla salaattia, perunaa/pastaa/riisiä ja leipää ja maitoa, iltapäivällä pullakahvit, keksejä, jäätelöä tai hedelmäsalaattia (koska ei saa kieltää itseltään herkkuja) ja illalla taas normiateria keittoa tai salaattia, sämpylää, maitoa ja jälkiruokaa kuten iltapäivällä ja ennen nukkumaanmenoa vielä karjalanpiirakkaa tai pari palaa leipää. Minusta tässä liikaa hoivataan hiilarihimoja, eikä keskitytä kylläisyyttä synnyttäviin eika ravinteikkaisiin ruokiin. Hyvä asia on tietysti, jos tällä keinoin pysyy erossa irtokarkeista ja sipseista, mutta niitä irtokarkkejakin voi näiden neuvojen mukaan syödä pari kertaa viikossa. Tässäkin itse ajatus on oikein: mikään ruoka ei sinänsä ole hyvää tai pahaa, sallittua tai kiellettyä. ja kun herkut ovat osa arkea, niistä ei muodostu kiellettyjä hedelmiä. Mutta pääseekö tällä tavoin oikeasti eroon ahminnasta? Ja jos on tarvetta laihtua, laihtuuko? Itse olisin nopeasti kaukana poissa neuvolassa punnittavista, jos ryhtyisin syömään noin julmetun paljon. Ja noin julmetun paljon tärkkelystä ja sokeria, jota en istumatyöläisenä kuluta. Ymmärrykseni mukaan enemmistö ahmimishäiriöisistä on keski-ikäisiä naisia, ja enemmistö heistä lienee istumatyöläisiä. Mihin ihmeeseen he tarvitsevat noin paljon sokerienergiaa, jollei ahmimisriippuvuuden ylläpitämiseen?
Kolmas kysymykseni koskee ahmintahäiriön psykologiaa. Tässä kirjassa lähdetään liikkeelle kognitiivis-behavioraalisesta teoriasta, joiden tehosta on kirjan mukaan näyttöä. Oma tunneälyni sanoo, että se pohjalla lymyävä tunnetrauma pitäisi edes jollakin tasolla pystyä käsittelemään ennen kuin pysyviin elämäntavan muutoksiin päästään. En usko että on ahmimishäriötä ilman jonkinasteista tunnetraumaa. Kirjan toinen lähestymiskulma on tietoinen syöminen. Ehdottomasti kannatettava ja viisas neuvo. Mutta esimerkki tietoisesta kolmen rusinan syömisestä oli sellainen, että tunneälyni pärähti palosireeniksi. Jos olisin ahmimishäiriöinen kokisin, että minua pidetään ääliönä. Tai tikahtuisin nauruun. Jotkin psykologiset ohjeet olivat minusta ahmimishäiriöisen älyn aliarvioimista. Tai niin minä kokisin, jos…
Kirjan liikuntavinkit ovat sellaisia ”heihaheia, nostin peffani sohvalta”, mutta toki parannuksia täydelliseen liikkumattomuuteen. Rento ja iloinen liikkuminen on kannatettavaa, mutta en ole ihan varma riittääkö sohvalta nouseminen ja roskien vieminen useammassa erässä kunnon paranemiseen.
—
Jos nyt vaikuttaa siltä, että haluan teilata kirjan, niin se ei ole tavoitteeni. Kirjan kirjoittajat ovat asiantuntijoita, en pyri sitä kyseenalaistamaan. Toivon oikeasti keskustelua aiheesta. Minua ja ajatuksiani saa kritisoida, kuten aina! Jos sinä itse tai joku läheisesi on ahmimishäiriöinen, kirja kannattaa lukea. Mutta kuulisin mielelläni kommentteja, miten ohjeet toimivat käytännössä? Mikä toimii, mikä ei ehkä toimi? Oletko saanut asiantuntevaa apua? Oletko keksinyt itse ratkaisuja?
Ryhdyn blogistiksi KG-lehteen, kirjoitan kerran viikossa loppuvuoden aihepiiristä laihtuva elämäntapa, vapaasti itse aiheet valiten. Ajattelin aloittaa teemasta ahmiminen ja tunnesyöminen. Toivon aktiivista kommentointia sekä toiveita käsiteltävistä näkökulmista!
varputavi.com 
14 helmikuun, 2013 at 12:01
Itselläni on kokemuksia aiheesta. Kuulin kirjan ilmestymisestä, ja se vaikutti kyllä kiinnostavalta, mutta kertomasi perusteella taitaa jäädä hyllyyn. Tuntuu siltä, että vain otsikko on muutettu, muuten se voisi olla mikä tahansa mainstream -laihdutuskirja.
On totta, että ihmiset ovat yksilöllisiä, mutta minäkään en ymmärrä esim. tätä viiden syömiskerran systeemiä. Laiduntaminen pitkin päivää kadottaa ”oikean” näläntunteen ainakin minulla. Sitä paitsi, 1/2/3 kertaa päivässä on sekin ihan yhtä säännöllistä kuin viisi kertaa. Jos se jollekin sopii, niin fine, mutta itselläni ainakin päinvastoin.
Vaikka pätkäpaastoilu ei mainstreamia (vielä?) olekaan, minulla se ainakin laukaisee ahmimista. Ymmärrän myös pointin siitä, ettei herkkuja saa kieltää itseltään, mutta itse pyrkisin sellaiseen tilanteeseen, ettei niitä tekisi edes mieli, korkeintaan harvoin.
Minulla ahmiminen liittyi sosiaalisiin kokemuksiin ja tunne-elämään. Esimerkiksi voidessani huonosti työssä myös syöminen oli ongelmallista. En halunnut kohdata tunne-elämäni ongelmia, vaan hain hyvänolontunnetta syömisestä (mistä sitä ei luonnollisestikaan löydy, korkeintaan hetkellisesti), ja jälkeenpäin oksensin.
Kun sain elämäni kuntoon, myös tämä ongelma korjaantui ”kuin itsestään”. Siksi en lähtisi ehkä korjaamaan tätä suoraan, vaan välillisesti. Ammattiapua en hakenut, mutta pystyin puhumaan ystäväni kanssa.
En perusta paljon KG-lehdestä, mutta hieno juttu, että alat blogata siellä! Tason nousua on aivan varmasti luvassa 🙂
TykkääTykkää
14 helmikuun, 2013 at 12:04
Voihan turkanen.
Osa tässä mainitsemistasi asioista ei kyllä kolahtanut Massun älyyn eikä tunteeseen. Nirskahteli pahan kerran hampaissa kylläkin.
Se mikä minun katsannossani teki pahaa: PAAAALJON hiilihydraattipitoista puputettavaa. Siis paljon ja usein. Se vaikuttaa insuliinintuotantoon ja kohta on resistenssi päällä, kun mättää viisi kertaa päivässä leivät ja pastat ja tykötarpeet huuleen. Mielummin Varpun mainitsema kolmen kerran taktiikka. Mutta sellaisella eväällä, joka ei nosta verensokereita tappiin. Mikä hiilihydraattipitoisen syömisen paha puoli on. Ja kohta on nälkä. Heti syönnin jälkeen. Eikä mitään saa kieltää? Eikö??? Enkä minä ole kieltänyt itseltäni mitään, jotkin ruoat eivät vaan kuulu ruokavaliooni. On paljon helpompaa sopia itsensä kanssa, mitä syön, kuin kieltää suoraan mitään ruoka-ainetta. Esim. tällä viikolla ruokavaliooni kuului yksi laskiaispulla. Sallin itseni korjata ”eikuuluruokavalioon” -aineksia päivittäi. Kontrollin parantamiseksi. Ja syyllisyyden tunteminen syömisistään, ah, se se vasta orgioita laukoo!
Pahasti on vinksallaan näämmän parantajan maailmakin. Itseni kohdalla usen henkinen kuormitus, epämukavuuden tunne, ahdistus ja koko paletti yhdessä saa jääkaapin oven käymään taajaan. Käännän henkisen ahdistuksen herkästi fyysiseksi! Nauraa pittää vaik syvän märkäneis! Ehkä ahdistuksen peittämiseksi voisi lyödä vasaralla sormeen, ennemmin kuin mennä jääkaapille…mutta silloihan joutuisi tekemään jotain muuta kuin oraalisten ilojen joukossa leijailua! Suosittelisin sijaistoimintoja tai kilauttamaan kaverille.
Tuo tietoinen syöminen… -hmm- ainakin Varpun mainitsemat kolme rusinaa tietoisesti syöden sai vedet valumaan silmistä: ”Kas, niin! Tässä on ihanainen rusina, jonka aion syödä suureen nälkääni hitaasti hotkien! Nam! Ah, kylläpä olikin! Toinenkin herkku tuossa! Ihailenpa sitä oiken valoa vasten ennen kuin uhraan nälkäni alttarille! Rousk! Viel kolmannenkin universumi on ihmeistään minulle antanut! Rusina, voi millainen ryppyinen pieni rusina! Raaskinenko sen suuhuni asettaa ja pureskella tuusan nuuskaksi, niellen vaivaiseen vatsaani!?…AaaaaAA!!! Saatana, eikö täällä saa sapuskaa!! Nyt heti muusia ja lihapullia, leipää ja leikkeleitä, kaapit tyhjiin! Ahistaa, niin ahistaa!!”
Tietty, ongelman tunnustaminen ja tunnistaminen auttavat asiaa. En tarvinnut edes terapeutin apua, kun tiesin jo, että syön tunteisiini. Eli ahdistukseen, palkaksi jostain, pelkoon, yksinäisyyteen, turhautuneisuuteen, siihen ettei ole mitään tekemistä eikä ketään kaveria jne. voisi sanoa, että ihan kaikkeen. Tunteita voi hyydyttää ja tyydyttää hommaamalla fyysisen pahan olon, ähkyn. Pinkeyden. Miksikä sitä nyt itse kutsuukaan. Siinä kirjan tekijät ovat oikeassa, että kun ei syö nälkäänsä, niin sitä täytyy miettiä, miksi syö! Ja mitä! Rasva/hiilihydraatti/makea -yhdistelmä on hyvin usein ahmijan ruokalistalla. Ikävä kyllä. Yritän korvata mielitekojani kasviksilla, tuoreilla kasviksilla. Ja tiedostamalla tilanteen, ettei ole nälkä. Kysyn monesti jääkaapin äärellä, että mitä minä tässä teen?
Jäi epäselväksi, että mikä on kirjan ajateltu kohderyhmä? Ikilaihduttajat? Valveutuneet uranaiset? Vai ketkä? Pitänee tarrata kirjastossa tähän opukseen ja tutkia sitä vielä lähemmin…!
TykkääTykkää
14 helmikuun, 2013 at 12:47
Kannattaa lukea kirja, ei siinä laihduttamista suositeltu ahmijalle todellakaan. Idea oli, että kun säännöllistää syömisen, laihtuu siinä sivussa. Mikä toki on mahdollista, riippuu lähtötilanteesta. Kirjan kohderyhmänä ovat ahmijat, heidän läheisensä sekä ammattiauttajat.
Ja tietoiseen syömiseen uskon toki, olenhan siitä itsekin kirjoittanut, mutta joskus ne tietoisen läsnäolon harjoitukset kuulostavat Pirkka-Pekan sketseiltä… 🙂
TykkääTykkää
14 helmikuun, 2013 at 13:12
En ole kirjaa lukenut enkä edes kovin pahasti hurahtanut tietoiseen syömiseen mutta ravitsemusterapeuttina tekee mieli poiketa sivuraiteelle. Mun asiakkaiden joukossa on paljon sellaisia joilla ei ole hajuakaan siitä mitä ne syö ja tarkoitan tässä sitä että ne vetää litran jäätelöä samalla kun katsovat telkkaa ja hengaavat Facebookissa tai tunkevat autossa suklaapatukan punaisissa valoissa odottaessaan suuhunsa maistamatta palaakaan. Tällaisten kanssa keskustelen paljon tietoisesta syömisestä ja sillä saa usein ”heräteltyä” ihmisiä. Sanoisin kokemusperäisesti että tietoinen syöminen on monille hyvä juttu, tiettyyn rajaan asti.
TykkääLiked by 1 henkilö
14 helmikuun, 2013 at 13:23
Uskon itse asiassa kovastikin tuohon tietoisen syömisen ideaan. Mulle itselleni ruoan määrää on vähentänyt ratkaisevasti se, että a) laitan oikeaa ruokaa alusta asti itse, ja pidämn tärkkelyksen määrän pienenä, korvaan höttöhiilarit oliiviöljyllä, pähkinöillä jne. b) teen kaunista ja värikästä ruokaa ja katan kauniisti vaikka söisin yksin c) keskityn rauhalliseen syömisestä nauttimiseen (talvisin aina kynttilät palavat ja joskus soi rauhallinen musiikki). Kun ei syö bulkkia (= esim. kattilallinen pastaa), vaan mielummin vähemmän ja laadukasta, ruoka on ravinteikasta. Kroppa saa paitsi energiaa myös ravinteita, ja silmät silmänruokaa ja mieli mieliruokaa.
TykkääTykkää
14 helmikuun, 2013 at 15:25
Tulipa kuulkaa tässä semmoinen ilmestys, että:
Kirjassa pyritään syömisen hallintaan, isolla kirjaimella.
Miksi siinä ei pyritä ahdistuksen ja epämukavien tunteiden hyväksymiseen osana ihmisen olemusta?
On hel…hirvittävän vaikeaa syödä tietoisesti, kun mieli pyrkii syömään kaiken, mikä ei edestä lähde juoksemaan. Ja nuolemaan jääkaapista hyllyt jälkkäriksi.
-Massu
TykkääLiked by 1 henkilö
14 helmikuun, 2013 at 15:33
No niin! Nyt aletaan kohdata pimeyden ydin. Välillä minulla on tunne ,että ammattiauttajia pelottaa kohdata musta syömissyöveri (aivan kuten olen kuullut vielä rankempana versiona sen että heitä pelottaa kohdata pedofiilin uhrin todelliset muistot). Ahdistushan ON osa ihmise olemusta. Eikä sitä voi siivota pois millään järjestäytyneellä käyttäytymisella. Mutta kun sitten lähdetään siitä että ahdistus ja syöverit ovat osa ihmisyyttä, mites jatketaan? Millä saadaan ahdistuneen itsesuojeluvaisto valtaan?
TykkääTykkää
14 helmikuun, 2013 at 17:56
Niin tästä minäkin haluaisin saada kunnon vastauksen enkä turhia höpinöitä. Olen onnistuneesti karpannut viisi vuotta ja päässyt eroon valtavasta ylipainosta(80kg). Nyt viime kesän jälkeen painoa on tullut takaisin 9 kg vaikka olen edelleen noudattanut ruokavaliota, mutta olen väsynyt rankkaan kuntoiluun. Ilta menee vihanneksia mussutellessa, raakana siis. Yritin tänään etsiä jotain pelastusta korvien vällin apteekista, vaan nuo valmisteet on tarkoitettu niile, jotka tuntevat nälkää. Minä syön, vaikka ei olisikaan nälkä, tosin karppia. Eikö joku voisi keksiä valmisteen joka polttaisi varastorasvaa eikä just syötyä, kun sitä on tosi vähän.
TykkääTykkää
14 helmikuun, 2013 at 18:14
oletko kuntoillut rankasti vähähiilarisella? jos olet, niin se saattaa toimia tavoitteitasi vastaan. Tarvitset nyt taas hiialreita jaksaakseni kuntoilla, mutta sopivasti sitäkin.Tuo toiveesi valmisteesta meneekin sitten jo lääketeollisuudelle. Ravintolisistä en uskoa pua olevan.Vaikka ne niin lupaisivatkin… Ruokavaliota kannattaa säätää kokeillen, mikä toimii omassa kropassa, ei kannata juuttua vhh-dogmiin enää sen jälkeen kun noin valtava ylipaino on jo pudotettu (ja tavallista että paino nousee takaisin jonkin verran).Enkä nyt rakoita että pitäisi palata vanhaan runsahiilariseen,. vaan yksilöllistä säätämistä.
TykkääTykkää
14 helmikuun, 2013 at 21:48
”aamulla puuroa, mysliä tai leipää, lounaalla salaattia, perunaa/pastaa/riisiä ja leipää ja maitoa, iltapäivällä pullakahvit, keksejä, jäätelöä tai hedelmäsalaattia (koska ei saa kieltää itseltään herkkuja) ja illalla taas normiateria keittoa tai salaattia, sämpylää, maitoa ja jälkiruokaa kuten iltapäivällä ja ennen nukkumaanmenoa vielä karjalanpiirakkaa tai pari palaa leipää.”
Ei huh huh… jos vetäisin tuollaisen määrän ruokaa niin aika nopeaan tahtiin sais ostella isompia housuja XD
Eiköhän se ole just tuo ruokavalio millä se ylipaino monelle on tullutkin…
TykkääTykkää
14 helmikuun, 2013 at 23:12
En ole pitkään aikaan osallistunut ruokavaliokeskusteluihin, mutta tämä blogiposti kyllä hersytti mieltä. (Ilmoitathan sitten milloin postisi KG-lehdessä ilmestyy niin kommentoin sielläkin.)
Minä olen ollut – ja tavallaan olen yhä, kuten entinen alkoholisti joka on sitä aina – ahmimishäiriöinen.
Sen perusteella mitä kirjasta kerroit, se riitti mulle, kirja on hirvitys.
Kun ryhdyin karppaamaan, ahmimishäiriö häipyi ja on pysynyt poissa. Se palaa, jos ryhdyn syömään hiilareita. Jos söisin sekä proteiinia, rasvaa ja hiilareita, ehkä onnistuisi, mutta silloin tulisi kaloreita liikaa ja lihoisin.
Tässä just yks ilta olosuhteiden pakosta söin riisiä & tofua illalla. Oli se hyvää, ja pitkästä aikaa riisi maistuikin – se oli siis täysjyväriisiä. Mutta tunnin päästä mulle tuli se vanha tuttu olo, että jotenkin on nälkä vaikka ei olekaan nälkä. On huono olla ja jotakin kaipais. Sitten kävin vähän niinku salaa (tilanne oli sellainen) popsimassa kaks grillimakkaraa ihan raakanansa ja pursotin päälle kauheesti vielä kiukuissani majoneesia. Olo oli kuin ennenvanhaan ahmimisen jäljiltä. Mutta toisaalta ei: siihen loppui epämääräinen ”nälkä”, joka ei ole oikeata nälkää.
Tunnetilat ovat vaihdelleet, elämäntilanteet ovat vaihdelleet sillä tavalla että voin väittää: kokemuksellani tuossa suhteessa on merkitystä. Yksi ei kaikkien vuoristoratojen ja elämänmuutosten, asennemuutosten saatossa muuttunut miksikään: jos noudatan ruokavaliota joka mulle sopii, ja joka on aika tiukkaa hiilareiden rajoittamista, niin mitään tunnepohjaista ahmimishäiriötä ei ole. Voin olla tuntikausia hyvissä fiiliksissä ja ajattelematta ruokaa ollenkaan. Nälkä pikkuhiljaa hiipii sitten kun sen aika on, ja se on hyvä tunne: se on oikeata nälkää, ja se tietää että kohta saan hyvän, maukkaan aterian ja herttaisen ruokailuhetken joka mukavasti taittaa päivän. Ja tiedän että nautin siitä, ja tiedän että sen jälkeen mulla on hyvä olla. Kylläinen, tyytyväinen ja virkeä.
Jotkut syövät 5-6 ateriaa päivässä, mä syön aamulla kaksi kananmunaa voin kanssa ja sitten kaksi oikeata ateriaa. Ruokailuvälit on siis aika pitkät. 6-8 tuntia joskus. Mutta ateriat ovat ilmeisesti sellaisia että ne pitävät verensokerin tasaisena. (Lihaa, kalaa ja vihanneksia, vähän viiliä jälkiruuaksi). Jos haluan laihtua, joudun hieman katsomaan määriä. Pysyäkseni samassa painossa voin melko vapaasti syödä noin.
Tuo mantra että verensokerin vuoksi pitäisi syödä usein, ei pidä paikkaansa. Se on taas sellainen asiantuntijoiden teoreettinen keksintö jolla pistetään kansan pää sekaisin ja tehdään paljon hallaa. Samanlainen teoretisointi johti kaloriteorian yksipuolistamiseen niin että rasvakammo iskostettiin ihmisten päähän: rasvassa on 9 kaloria, sokerissa 4, siispä syökää sokeria mieluummin kuin rasvaa. Se oli loogista, se oli matemaattista, mutta se oli kohtalokkaasti väärin.
Aloitin karppauksen v. 2002; siis kymmenen vuoden kokemuksella voin sanoa että se toimii (siitähän on monta versiota, mulla toimii tämä), ja voin sanoa että tunne-elämä ei ole liittynyt mitenkään siihen, kun se ei toimi. Väärä ruoka kylläkin. JA: väärä ruoka ja siitä seuraava ulkonäön ja itsetunnon menetys ja itseinho kyllä todellakin vaikuttivat tunne-elämään.
Minua kiinnostaa kaikki mikä on psykologiaa, ihmissuhteita, tunne-elämää, elämänarvoja, siis ihmiselämää. Paljon enemmän kuin ruokavaliokeskustelut. Mutta niiden sekoittaminen todella välillä pistää vihaksi. Minä yksinkertaisesti säälin tuonkin kirjan uhreja jotka alkavat psykologisoida selvästi fysiologista ongelmaa asiantuntijoiden tyhmyyden, itserakkauden ja kanssaihmisistä piittaamattomuuden vuoksi.
Anteeksi, tulin vihaiseksi. Kyllä mä ymmärrän että virheitä sattuu vaikka tarkoitus voisi olla kuinkakin hyvä. Mutta pitäisi kuunnella muutakin kuin valtavirtaa ollakseen oikeasti rehellinen.
Pointtini on, että en usko ahmimishäiriöiden parantamiseen psykologisoinnin avulla. Varsinaiset syömähäiriösairaudet kuten bulimia ja anoreksia ovat erikseen, niistä en tiedä. Mutta niissäkin uskon että järkevä ruokavalio auttaisi.
Tietysti, ehkä minussa on joku tunne-elämän häiriö että miksi en kestä sitä fyysisesti pahaa oloa joka tulee väärästä syömisestä. Se ei ole selvästi paha olo vaan sellainen epämääräinen, hyvin petollinen olo. Jos tarkoitus ihmiselämässä on kestää sitä, niin sitten minulla on tunne-elämän häiriö joka pitää ”psykologisesti parantaa”. Mutta kun en voi siihen uskoa – enää, kun olen kokenut parantumiskeinot.
(SE on tietysti psykologista, ja asennekysymys, jos vain alistuu eikä halua seurata asioita. Senkin virheen olen elämässäni tehnyt. Joudun olemaan kiitollinen ystävälle joka tipsasi eräästä sokeria käsittelevästä lehtijutusta, ja kauhistui sitten kun hoksasi mitä olin keksinyt: kananmunia ja voita! Ystäväpiirissäni on paljon kasvissyöjiä ja eläinproteiinikammoisia. Onneksi he ovat välittäneet minusta ja onneksi heidän johtotähtensä on juuri tuo: ota ennakkoluulottomasti itse selvää asioista. Tee se, ja tee jotakin itsellesi! Mikään sama ruokavalio ei sovi kaikille. Jotkut perusasiat kyllä.)
TykkääTykkää
14 helmikuun, 2013 at 23:20
Voi kiitos rusinarunosta!
TykkääTykkää
15 helmikuun, 2013 at 19:24
Siis mielenkiintoinen ja tavattoman laaja aihe. Oma tunnesyömisen tiukimmat vaiheet ajoittuvat kahteen tietyllä tapaan itsenäistymisen vaiheeseen, jolloin olin melkoisen hukassa itseni kanssa. Saan pidettyä sitä nykyään hallinnassa karppaamisen avulla. Ruoastani pitää löytyä riittävästi rasvaa ja proteiinia, silloin hallitsemattomia ahmimiskohtauksia ei tule. Omalla kohdallani sopii parhaiten myös kolmen aterian päivärytmi. Kun ateriat ovat tarpeeksi tukevia edellä mainitulla tavalla: tulee sopivan pitkillä ateriaväleillä terve näläntunne esiin. Epäterve näläntunne on tosiaan se hiilarimätön jälkeinen ”pakko saada jotain” fiilis, omaan myös heittelehtivän verensokerin ja siihen karppaus auttaa myös. Vaikka kovasti liputetaan sen puolesta, että kaikki ruoat kannattaa pitää sallittuina, niin käytännössä ruokamäärien pienenä pitäminen voi olla järkyttävän vaikeaa. Omalta kohdaltani nollatoleranssi tiettyjen ruokien suhteen on pakko pitää. Siinä näen yhtäläisyyttä alkoholismiin: alkoholisti ei voi ottaa vain pientä määrää viinaa. Minä en osaa vieläkään ottaa vain muutamaa poimuperunalastua, tai vaan yhden juuri leivotun korvapuustin.
Koen, että oman pääkopan hoitaminen on tässä tapauksessa ollut minulle myös tärkeää. Olen käynyt psykologisessa vyöhyketerapiassa ja kouluttautunut Rosen-hoitajaksi (tosin ne opinnot ovat kesken) Rosenterapiassa ensisijaisesti hoidetaan omat tunnepuolen solmukohdat auki niin pitkälle kun senhetkinen tilanne sen sallii. Tämän pitkän koulutuksen jälkeen olen löytänyt terveemmän suhteen myös ruokaan ja ruokailuun. t. Karppisisko Virpi
TykkääTykkää
16 helmikuun, 2013 at 07:44
Sorhaan tänään kirjastoon tuolla porkkanasorvilla, jota autoksi kutsutaan ja haravoin kirjan hyllystä. Jos ei satu olemaan lainassa.
Kyllä vain, minäkin olen siitä tietoisesta syömisestä kirjoittanut tässä vuosien varrella, varmaan useampaankin kertaan. Muistaisinpa vaan, minä vuonna ja missä kuussa, jalat ei kyllä ole olleet maassa..
Menen nyt nauttimaan tietoisesti lasin vettä, jos ei tokene tämä mukanälkä, niin otan suutaa. 🙂
Kippis!
-Massu
TykkääTykkää
17 helmikuun, 2013 at 10:04
Hyvin runoiltu. Minäkin mieluusti sanailen tietoisuudesta ja läsnäolosta, mutta
jotenkin ne jää aina toteuttamatta. 😀
Muistithan antaa positiivista ajattelua sille vedelle.
TykkääTykkää
17 helmikuun, 2013 at 11:44
Luen juuri espanjalaisesta psykologia-lehdestä juttua, Vatsa, sinun toiset aivosi.
Itse olen tuon jo tiennyt kauan, mutta Espanja on näissä asioissa jälkeenjäääneempi kuin jopa Suomi.
Asiaa tutkitaan nyt paljonkin maailmalla. Uusi tiedesuuntauskin on syntymässä, neurogastroenterologia. Näyttää siltä, että mielialamme muodostuu yhtä paljon vatsasa ja suolistossa kuin päässäkin.
Itsellä ei ole mielialahäiriöitä, mutta vaimon mielialan olen ruokavaliollamme nostanut paljon positiivisemmaksi.
Oma kuntoni on vain paranemaan päin, vaikka täytin juuri 71. Käytännöllisesti katsoen kaikki toimii kuin nuorempanakin. Olen myös vakuuttunut, että jos siirtyisin viikoksi pariksi niille elintavoille, joita harrastin kolmekymppisenä niin teho-osastolle joutuisin.
TykkääTykkää
8 heinäkuun, 2015 at 06:41
Moikka,
itse ahminnasta kärsivänä ymmärrän kyllä kirjan pointit. Ahminta on vakava oire, eikä sen lopettamisessa voi kikkailla, vaan on mentävä perusasioiden äärelle.
– Rauha kaiken ruuan ja ravinnon kanssa. Alkuvaiheessa on aivan sama syökö pullaa ja juoko kokista, kunhan sen tekee syyllistämättä itseään.
– Ateriat viidesti päivässä. Ahmija aloittaa uuden elämän joka päivä. Hän panttaa päivän, mutta syö illalla nälkään ja ahdistukseen valtavasti. Jostain on rytmi aloitettava, joten monelle sopiva 5 x vrk on silloin hyvä lähtökohta. Kun syöminen on vakaalla pohjalla eikä vaaraa ahminnasta enää ole, voi varovasti kokeilla mikä rytmi on paras, 6 vai 3 vai joku muu.
– Itseinho lihavuudesta ja häpeä ahminnasta. Irti ahminnasta- ohjeet eivät ole laihdutusohjeita. Niillä ei laihdu, ainakaan alkuvaiheessa. Se ei ole ollenkaan tarkoitus, vaan tarkoitus on luoda hyväksyvä ja armollinen suhde itseensä ja ruokaan. Se on pitkä tie. Jos siinä samalla yrittää laihtua, on hypännyt juuri tämän elintärkeän ensimmäisen vaiheen yli, ja on suuressa vaarassa ajautua jälleen ahmimaan.
Kun perusta, eli terve suhde ravintoon ja syömiseen on syntynyt ja on vakaalla pohjalla, voi varovasti, jos haluaa, alkaa miettiä ruokavalionsa sisältöä tarkemmin. Tämän kautta voi myös varovasti alkaa karistaa ylimääräisiä kiloja jos niitä on. Kun suhde ruokaan ja syömiseen on jossain vaiheessa elämää vääristynyt, on suuri riski kompastua uudelleen jos rupeaa säätämään liian innokkaasti ja nopeasti ruokavaliota. Vähän kömpelösti vertaisin tilannetta vaikka rajua oksennustautia ja ripulia sairastavaan lapseen. On aivan sama mitä hän suostuu syömään tai juomaan, kunhan elimistö saa jostain energiaa. Kun suolisto vähän rauhoittuu, voi ruveta säätämään ruokavaliota terveellisemmäksi. Näin perusasioissa ollaan ahminnassa.
Minulla oli teininä ahmintataipumusta, mutta se hävisi kun aloin kaiken kaikkiaan voida paremmin. Nyt olen yli videnkymmenen, ja ahminta on palannut. Se alkoi laihdutuksesta. Kokeilin 5:2 dieettiä kolme viikkoa, ja loppujen lopuksi istuin illan sohvalla ja söin ja söin vain. Onneksi ymmärsin, että kehoni ja mieleni ei kestä paastoa. Sitä seurasi pikkuhiljaa paheneva stressaava tilanne, mielen rauhoittamista syömisellä, lihomista, itseinhoa, panttaamista – ja lopuksi lähes joka ilta ahmintaa. Olen siis jälleen perusasioiden äärellä. Ruokarauha, laihdutus pois kuvioista pitkäksi aikaa ja keskittymistä säännölliseen syömiseen.
Me ihmiset olemme valtavan erilaisia. Eräs ystäväni on nyt 25 viikkoa noudattanut millintarkasti J. Gustafsbergin fitness-ruokavaliota, harrastanut liikuntaa juuri ohjeiden mukaan ja saanut valtavan hyviä tuloksia. Hän nauttii ja voi hyvin. Toista ahdistaa ehdottomuus, ja jos sitä kuitenkin laihtumisen ja kiinteytymisen toivossa kokeilee, se johtaa esim. juuri ahmimiseen.
Luulen, että jokaisella joka syömistään millään tavalla miettii, on tavoitteena terveellinen ruokavalio jossa rasva, hiilihydraatit, proteiinit ym. ovat tasapainossa juuri hänen keholleen ja elämäntyylilleen. Ahmijallakin se on tavoite, sinne pääseminen vain vaatii pitkän tien.
TykkääTykkää
8 heinäkuun, 2015 at 07:03
Unohdin, piti vielä vastata kysymykseesi siitä, että miksi nälkää ei saisi tuntea. Normaali, terve ihminen elää nälän ja kylläisyyden sopivassa vaihtelussa ja tasapainossa. Ahminnasta kärsivälle nälkä on signaali joka johtaa ahmimiseen. Sen takia alkuvaiheessa nälän tunteen pitäminen hyvin vaimeana (eli esim. 5 ateriaa päivässä) estää ahminnan alkamisen. Kun mieli alkaa toipua ja vahvistua, voi varovasti kokeilla myös normaalin nälän tunteen kestämistä. Siihen tietenkin pyritään.
TykkääTykkää
8 heinäkuun, 2015 at 07:06
Kiitos asiantuntevista kommenteistasi!
TykkääTykkää
29 elokuun, 2015 at 09:40
Aamen tälle vastaukselle!
Monet kommentoijat tuntuivat vertaavat ohjeita omaan suht. Terveeseen maailmaan (tunnesyömiseen), mutta psyykkinen ero oikeasti BEDiä eli ahmimishäiriötä sairastavaan on suuri!
Ainut mihin (toipuvana amimishäiriöisenä) yhdyn on tuo esimerkkiruokavalio. Proteiini ja hyvä rasva pitäisivät takuulla paremmin nälkää poissa ja verensokerin tasaisena..
Pöperöproffa kirjoittaa hyvin ja asiantuntevasti aiheesta- kannattaa googlata jos kiinnostaa.:)
TykkääTykkää
10 joulukuun, 2015 at 13:43
Kiinnostavaa keskustelua. Yhdyn Doolittleen – juuri näitä ajatuksia aioin kirjoittaa, mutta hienoa, että ne tulivat jo täällä esille. Häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen sekä syömiseen ja mieleen keskittyvänä ravitsemusterapeuttina näen tämän ahmimisenhoidon samalla tavalla – sekä kokemuksen että tieteen valossa.
Ennen kuin aikoo/ suunnittelee laihduttamista, mahdollinen painonnousu täytyy saada pysähtymään ja syömisen hallinta normalisoitua. Siihen tarvitaan säännöllinen syöminen ja monipuolinen ruokavalio sisältäen hiilihydraatteja, rasvoja ja proteiinia. Mikä on niiden suhde, se vaihtelee yksilöllisesti. Tuossa esimerkkiruokavaliossa ei mainittu hiilihydraattilähteiden määrää, joten se ei kerro oikeastaan yhtään ruokavalion hiilihydraattipainotteisuudesta; esim. aterialla voi olla joko 1-2 perunaa tai 3-4 perunaa.
Yleensä käy juurikin niin kuten aiemminkin tässä keskustelussa tullut esille, että ruokavalion säännöllistyessä ja monipuolistuessa, paino laskee siinä sivussa pikkuhiljaa (MUTTA pysyvästi, jos/kun elintapamuutoksesta tulee pysyvä), kun ei tule napostelleeksi huomaamattaan energiapitoisia ruoka-aineita energiavajeeseen. Jälkiruokana syötynä herkkujen/ makean määrä pysyy kohtuullisena, kun alle on syöty monipuolinen, ravitseva ja RIITTÄVÄ ateria.
Ja kyllä, on tärkeää huomioida myös mielen hyvinvointi, tunteet ja ajatukset, jotka liittyvät syömiseen. Ahdistus syömisen yhteydessä tai sen jälkeen tulee ottaa huomioon osana kokonaisuutta ja myös sitä tulee hoitaa.
TykkääTykkää