Olen pitkään miettinyt seuraavia kysymyksiä:

Missä ammattiauttajat epäonnistuvat yrittäessään auttaa vaikeasti ylipainoisia laihtumaan?

Miksi he ovat niin ihmeissään ja loukkaantuneita kohdatessaan aggressiivisuutta?
Tehdäänpä ajatusleikki ja vaihdetaan kohderyhmää, ja pistetään läskien tilalle esimerkiksi mustat. Ehkä se valaisee tilannetta?

Aloitetaan  vaikka Skunk Anansien kappaleella He tried to intellectualise my blackness.

ja vaihdetaan sanan mustuus tilalle läskiys.
Mitä hän teki ansaitakseen tämän vihan? Hän yritti älyllistää läskiyteni tehdäkseen sen helpommaksi omalle hoikkuudelleen.”

En nyt yleistä, että kaikki ammattiauttajat tekisivät näin, mutta turhan usein näkee sellaista luonnostaan hoikkana pysyvän ihmisen julistusta, kuinka pitää syödä kunnolla ja unohtaa laihtuminen. Kertokaa minulle, miten ihmeessä 20-30-50-70  jne. kiloa ylipainoinen ihminen voisi ”unohtaa” laihtumisen? Kun hän jokaikinen päivä kohtaa läskirasismin eri muodoissaan? Tai sitten opastetaan, että pitää vaan syödä lautasmallin mukaan ja ”syödä tarpeeksi kuitua” ja mitä näitä mantroja nyt onkaan.
Olen seurannut ammatikseen ylipainoisia auttavia, ja minusta on alkanut tuntua, että monet ovat vähintään avuttomia, ja aivan liian monet kauhuissaan –  tai jopa inhoa täysi.
En todellakaan ajattele, että auttaakseen toista ihmistä pitää olla kokenut samaa, mutta sairaalloisen lihavuuden kohtaamisessa tarvitaan samaa todella sisäistynyttä kykyä intuitiivisesti ymmärtää missä mennään, herkkyyttä ymmärtää ulkonäkörasismin jokapäiväinen kohtaaminen kuin minkä tahansa muun erilaisuuden kohtaamisessa. Eivät kidutuksen uhrien auttajatkaan ole kokeneet yleensä kidutusta, mutta he ovat oppineet kohtaamaan kauheuksia.
Ihan sama, millä tavalla erilainen ihminen on kyseessä. Lihava, maahanmuuttaja, insestin uhri ja lapsena rikottu, puliukko, kerjääjä, pyörätuolilla liikkuva, kalju lesbo… ─ kuka tahansa meistä. Kuka meistä OIKEASTI edustaa jotakin Sirpa tai Simo Standardia? Ei kuulkaa edes Päivi Räsänen.
Pohjimmiltaan kyse on kai pelosta. Kaikki erilaisuus pelottaa. Toisaalta myös, jos itsetunto on kovin pieni ja heikko, on aina yhtä hienoa tuntea olevansa edes jossakin parempi ”kuin tuo toinen”.

Mutta kieltämättä ammattiauttajilla kyse on joskus myös empatian puutteesta. Kun se vaan on niin vaikeata samaistua, jos itse voi syödä ongelmitta; liikkua sen verran kuin ehtii; ei sairasta mitään sellaista, johon tarkoitetut lääkkeet lihottavat vaikkapa kolmessa kuukaudessa 50 kg (tositapaus minun kontaktipiirissäni)  jne. ─ ilman että että lihoo…
Miksi vain lihavan pitäisi olla nöyrä? Mitä jos ammattiauttajat nöyrtyisivät kysymään asian kokeneilta, mistä oikeasti kannattaisi lähteä liikkeelle, miltä läskirasismi oikeasti tuntuu, miten vaikeata laihtuminen oikeasti voi olla silloin, kun on sairauksia ja lääkityksiä. Ja ennen kaikkea tunteita, pahoja traumojakin joskus.

Kuunnelkaa ja katsokaa vaikkapa tämän nuoren naisen tarina:

Mainokset