Possut_lepaa_vesajapaula kurikka-oja_jalasjarvi

Onnelliset possut lepäilemässä. Kuva: Suvi Seppälä (Vesa ja Paula Kurikka-Ojan tila Jalasjärvellä)

 

Sikoja on pidetty kotieläiminä tiettävästi jo yli 8 000 vuotta. Kesyyntyminen ja jalostus eivät kuitenkaan ole poistaneet sioilta niiden lajityypillisiä käyttäytymistarpeita, kuten tarvetta tutkimiseen ja tonkimiseen sekä itsensä viilentämiseen rypemällä. Siat tarvitsevat myös pesäkolon porsimisen lähestyessä sekä selkeästi erotetut ruokailu-, makuu- ja ulostuspaikat. Villisika ja kotisika voivat myös yhä edelleenkin lisääntyä keskenään.
Siat ovat älykkäitä eläimiä, joilla on hyvä haju- ja kuuloaisti. Luonnossa ne liikkuvat pääasiassa hämäränaikaan. Niiden reviirin koko vaihtelee muutamasta hehtaarista jopa useampaan sataan hehtaariin. Niiden elinalueelle kuuluu aina kosteikkoja, joissa siat voivat rypeä kuumalla ilmalla. Siat ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät monipuolisesti kasvisravintoa, mutta niille kelpaavat myös esimerkiksi erilaiset hyönteiset, madot ja jopa raadot. Luonnossa siat käyttävät ruoan etsimiseen ja sen syömiseen 7–8 tuntia vuorokaudessa. Sikaloissa liian lyhyt syöntiaika sekä karkearehujen puute aiheuttavat usein käytöshäiriöitä, jotka ilmenevät esimerkiksi häntien ja kaltereiden puremisena.
Sioilla ei ole hikirauhasia eivätkä ne myöskään läähätä tehokkaasti. Siksi niiden täytyy säädellä lämpötilaansa ulkoisin keinoin. Kuumina päivinä siat käyvät rypemässä kosteikoissa, joiden vesi viilentää ihon pintaa. Ihon pintaan tarttuva savi sitoo vettä ja haihduttaa sitä hitaasti, jolloin viilennys jatkuu pidempään. Ilman ulkoista viilennystä siat voivat kuolla lämpöhalvaukseen.
Porsaat tarvitsevat runsaasti lämpöä ja runsaat pehmusteet suojaavat niitä myös tehokkaasti emakon alle litistymiseltä. Luonnonoloissa porsaiden kuolleisuus onkin vain noin 5 %, kun se tavanomaisissa sikaloissa on keskimäärin 25 % ennen vieroitusta.
Tällä hetkellä eläinsuojelusäädösten mukaan sioilla tulee olla karsinassaan jotain muokattavaa virikemateriaalia. Käytännössä useilla tiloilla heitetään karsinaan kourallinen olkisilppua silloin tällöin sioille syötäväksi. Tämä määrä ei riitä tyydyttämään sikojen tonkimisen ja tutkimisen tarvetta, ja riski häiriökäyttäytymiseen lisääntyy. Kuivikkeiden käytön estävät sikaloiden lietelantajärjestelmät, jotka tukkeutuvat oljesta.

Luomutuotannon säädökset antavat periaatteessa mahdollisuuden sikojen parempaan hyvinvointiin. Käytännössä kaikki on kuitenkin kiinni tuottajasta, hänen ammattitaidostaan ja ratkaisuistaan. Luomusialla on siis mahdollisuus olla onnellisempi sika, mutta välttämättä niin ei aina käy. Luomutuotannossa on myös omat terveysriskinsä sioille. Luomutuotannossa käytetään nykyisin samaa ”eläinainesta” kuin tehotuotannossa, toisin sanoen sika on jalostettu tehotuotantoa varten. Luomutuotantoon tarvittaisiin erilainen sikakanta. Suomalainen maatiaissika eli sian suomalainen alkuperäisrotu on jo ehtinyt kuolla sukupuuttoon. Se oli karvainen ja rakenteeltaan varsin laiha eläin, joka oli sopeutunut hyvin pohjoiseen ilmastoon.

Sianlihaa syötiin Suomessa vuonna 2009 henkeä kohden 34,4 kilogrammaa. Sianlihaa kulutetaan meillä kaikista lihalaaduista eniten, ja sen kulutus on jatkuvasti kasvanut.

 

kukot orrellaKuva: Jouni-Matti Kettunen  (Kloster Bonlanden)

Broilerit on jalostettu eri ominaisuuksien perusteella kuin munijakanat. Suomessa syötävä kananliha on lähes pelkästään broilerirotuista kanaa. Broileri on nopeakasvuiseksi ja raskasrakenteiseksi lihantuottajaksi jalostettu kanarotujen risteytyksellä aikaansaatu hybridi. Suomen kaikki broilerit ovat Ross-yhtiön kehittämiä hybridejä, jotka tuodaan Suomeen Skotlannista.
Uuden lain mukaan broilereiden kasvatusosastossa voidaan käyttää ”enintään 42 elopainokilon kasvatustiheyttä neliömetriä kohti, jos kasvattamon omistajalla tai pitäjällä on tuotantosopimus teurastamon kanssa ja broilereiden pidossa noudatetaan teurastamon edellyttämän laatujärjestelmän ehtoja”. Käytännössä tämä tarkoittaa noin 30 broileria neliömetrillä (jos broilerin keskipainoksi ajatellaan 1,5 kg). Yhden broilerin elintila on 18 cm x 18 cm.
Broilerit kasvatetaan lattialla suurissa ikkunattomissa halleissa, joissa on kerrallaan usein kymmeniätuhansia lintuja. Suomessa suurin osa broilereista kasvaa turvepehkun päällä. Turvepehku imee kosteutta ja auttaa pitämään kasvattamon ilmanlaadun hyvänä. Lisäksi turvepehku on hapanta, mikä estää haitallisten bakteerien kasvua. Kuivike auttaa pitämään broilerien jalkapohjat paremmin kunnossa. Lintujen ruokinnasta vastaavat automaattiset ruokinta- ja juomalaitteet. Kasvattamon valaistusta, lämpötilaa ja ilmanlaatua säädellään osin automaattisilla valvontalaitteilla, jotka ilmoittavat muun muassa liian korkeasta ammoniakkipitoisuudesta hengitysilmassa. Laki määrittelee kasvatushallin olosuhteille raja-arvoja, niiden toteutus on sitten kasvattajan ammattitaidosta kiinni.
Broilereiden hyvinvointiongelmat liittyvät suureksi osaksi niiden maksimaalisen nopeaksi jalostettuun lihasten kasvuun, jota tukee myös erittäin tehokas ruokinta ja valaistus. Lihasmassan lisääntyessä sydän, keuhkot ja erityisesti jalkojen luut eivät ehdi kehittyä tarpeeksi nopeasti. Jalkavikojen ja -kipujen takia broilereiden luontainen käyttäytyminen vähenee, minkä seurauksena ne liikkuvat, sukivat, kylpevät ja kuopsuttelevat vähemmän. Kipujen pahetessa ne kyyhöttävät maassa ja liikkuvat vain pakotettuina. Rintapalat ovat kysytyintä lihaa broilereissa, joten broilereille on jalostettu mahdollisimman isot rintalihakset. Seurauksena vartalon painopiste on siirtynyt eteenpäin ja linnun kinnerniveliin kohdistuva rasitus on voimakkaampi. Tämä lisää jalkavaurioita.
Broilerikasvattamoissa lintuja käsitellään niin suurina massoina, ettei untuvikkojen syömään opettamisen eteen voida tehdä mitään. Ne poikaset, jotka eivät ajoissa opi syömään omin avuin, kuolevat nälkään. Toinen tavallinen kuolinsyy on äkillinen sydänkuolema. Sydänkuoleman syynä on sydämen lähellä olevan valtimon repeytyminen, joka tapahtuu usein ilman näkyvää ulkoista syytä pelkästään nopean kasvun sydämeen ja keuhkoihin kohdistaman rasituksen seurauksena.
Broilerit ovat teurasikäisiä noin viisiviikkoisina, jolloin ne painavat suunnilleen 1,8 kiloa. Broileritiloilla on keskimäärin 35 000 broileria. Kasvatushalli on yleensä jaettu useampaan osastoon, ja monilla broilerikanaloilla on useita kasvattamorakennuksia. Yhdessä osastossa on enintään 15 000 lintua.
Markkinoilla on broilerituotteita, jotka pyrkivät tavanomaista parempaan imagoon kuluttajien silmissä. Jyväbroilerin kasvatuksessa ainoa ero on rehun koostumuksessa. Broilerihybridi ja
kasvatusolosuhteet ovat samat kuin tavanomaisessa tuotannossa. IP-broilereita on mainostettu eläinsuojelullisesti parempana vaihtoehtona, mutta kasvatusoloissa on tehty vain hyvin pieniä parannuksia verrattuna tavanomaiseen. Eläinmäärä neliömetrillä on hiukan tavanomaista alhaisempi, ja vuorokauden pimeä jakso on kolme tuntia. Broilerikasvatuksen keskeisimpiä ongelmia, kuten jalkavaurioita ja sydänkuolemia, löytyy myös IP-tuotannossa.
Luomulihasiipikarjatuotantoa Suomessa ei tällä hetkellä käytännössä ole. Luomubroilerin kasvatusta kokeiltiin 2000-luvun alussa. Tuotannon loppumisen syynä olivat tavanomaista tuotantoa merkittävästi korkeammat tuotantokustannukset ja kuluttajien haluttomuus maksaa luomubroilerista.

Muutamissa Keski-Euroopan maissa harjoitetaan myös luonnonmukaista broilerinkasvatusta, jossa käytetään tähän tarkoitukseen jalostettuja, hitaammin kasvavia ja huomattavasti terveempiä broilerikantoja. Kasvattamoissa on matalalle asetetut orret, joille broilerit voivat nousta yöksi nukkumaan. Kesäaikaan linnuilla on sään salliessa ulospääsymahdollisuus laitumelle. Luonnonmukaisessa tuotannossa tuotantokustannukset ovat korkeammat verrattuna tavanomaiseen tuotantoon, sillä tavallinen broilerituotanto on äärimmilleen tehostettua ja tuotantokustannukset minimoivaa. Terveempien ja luonnonmukaisen tuotannon ajattelutapaan soveltuvien broilerikantojen tuominen myös Suomeen on kiinni kuluttajien kysynnästä.

Kananmunat ovat eläinperäinen ruokatuote, joissa kuluttajalla on suurin valinnanvara – ja siten mahdollisuus äänestää lompakollaan eläinten paremman kohtelun puolesta. Perinteisesti kananmunia on tehotuotettu häkkikanaloissa.Tavanomaiset häkkikanalat ovat EU:ssa kiellettyjä, mutta niin kutsutut virikehäkit ovat sallittuja. Virikevarustelulla pyritään tarjoamaan kanoille mahdollisuus lajinmukaiseen käyttäytymiseen häkkiolosuhteissa. Niissä on orsia, munintapesä ja pehkua kuopimista ja nokkimista varten. Mutta myös virikehäkki on ahdas ja käyttäytymisongelmia aiheuttava elinympäristö. Ympäristön ja tarpeiden ristiriidasta kertovaa stereotyyppistä käyttäytymistä esiintyy myös virikehäkkikanoilla, mutta ei sen sijaan vapaasti liikkumaan pääsevillä lattiakanoilla.
Lattiakanalat eroavat häkkikanaloista siten, että kanojen liikkuma-alueena on koko kanala. Yhtä kanaa kohti tilaa on noin kaksi kertaa enemmän kuin häkkikanaloissa. Lattiakanalat ovat suurinakin yksikköinä kanoille häkkiä parempi ympäristö, mikäli kanat on kasvatettu lattiaolosuhteisiin ja hoitajalla on riittävä ammattitaito.
Luomukanalat tarjoavat kanoille parhaat mahdollisuudet lajinmukaiseen käyttäytymiseen. Luomukanalat ovat lattiakanaloiden erityistapaus, jossa eläintiheys on pienempi kuin tavanomaisessa – enintään 5 kanaa neliömetrillä. Kanoilla on myös enemmän munintapesä- ja orsitilaa ja ne saavat kesäisin ulkoilla laitumella tai tarhassa. Luomukanalassa pitää olla ikkunoita, joista kanalaan saadaan myös luonnonvaloa. Parven koko vaihtelee sadoista korkeintaan kolmeentuhanteen ja joukossa pidetään usein myös kukkoja. Kanoja pyritään pitämään tuotannossa kaksi munintakautta. Keskeinen ero tavanomaiseen tuotantoon on myös se, että suurimman osan luomukanojen rehusta pitää olla luonnonmukaisesti tuotettua. Lisäksi luomukanoille tulee päivittäin antaa karkearehua, esimerkiksi kuivaa heinää tai säilörehua ja juureksia, kuten porkkanaa tai kaalia.
Parhaita kanojen hyvinvoinnin kannalta ovat pienet luomulattiakanalat, joissa kanat oppivat pienemmän parvikoon ansiosta paremmin tunnistamaan toisensa yksilöllisesti, mikä vähentää kanojen kokemaa sosiaalista stressiä. Varsinkin isoissa luomukanaloissa on kuitenkin samanlaisia ongelmia kuin muissakin lattiakanaloissa.
Kaikkein onnellisimpia kanoja lienevät maatiaiskanat. Maatiaiskanalle tulee suoda niin luonnollinen ja vapaa elinympäristö kuin mahdollista. Maatiaiskanalla on oltava yhteys vuoden- ja vuorokaudenaikoihin. Luonnon oman rytmin mukaisesti valon määrä on keskikesällä huipussaan ja sydäntalvella alimmillaan. Ilman keinovaloa loppuu muninta loka-marraskuulla, seurauksena sulkasato, joka on luonnollinen jakso kanan elämässä. Kana on kaikkiruokainen, ja luonnossa sen ravintoa ovat siemenet, madot, hyönteiset ja toukat. Maatiaiskanan rehusta on 60–70 % viljaa, pääasiassa ohraa ja kauraa.

 

Teksti on lainaus kirjastani Maanantaisoturin dieetti. Jos haluat ostaa kirjan, laita sähköpostia varpu (at) varputavi.com  (minulla on muutama kappale jäljellä, muuten kirja on loppuunmyyty).