dalai

Aloin äsken itkeä. Näin sosiaalisessa mediassa kietävän statuksen, jossa minulle tuntematon ihminen kertoi sattumuksesta Hesessä. Vanha ja köyhän näköinen mies oli ostanut makkaraperunat, ja jotenkin tarjotin oli luiskahtanut hänen kädessään ja perunat pudonneet lattialle. Mies oli henkilökunnan ja toisten syöjien naureskellessa nolona kumartunut korjaamaan ne ja oli livahtamassa ulos ovesta, kun kertoja hetken mielijohteesta oli mennyt tämän luo ja kysynyt, saako tarjota uudet perunat. Mies oli purskahtanut itkuun ja todennut, ettei kukaan ole koskaan ollut hänelle näin ystävällinen.

En itkenyt siksi, että olisin erityisen sentimentaalinen ihminen, vaan siksi, että mietin, mitä ihmisille oikein on tapahtunut, kun ihan normaali myötäelämisen kyky on kadonnut? Eikö Hesessä kukaan todellakaan kyennyt asettumaan köyhyydellä nujerretun ihmisen asemaan? Kun viimeiset rahat on käytetty makkaraperunoihin ja perunat ovat pudonneet lattialle, ehkä vapisevista käsistä.

Voitte arvata, että jos olisin ollut paikalla, olisin kuuluvalla äänellä kommentoinut ettei hänen tarvitse niitä pottuja korjata, sitä varten Hesellä on palkattuja työntekijöitä. Ja olisin ostanut uudet. Sen jälkeen olisin katsellaani nujertanut kaikki naureskelijat. Nih. Mutta hiljaa mielessäni olisin miettinyt, etten ole ollenkaan varma haluanko elää maailmassa, jossa jengin aika menee älypuhelimien räpläämiseen ja sen viestittämiseen, että ”mää syön nyt makkaraperunoita Hesessä, eiks oo ihanan alkukantaista”, sen sijaan että vielä tiedettäisiin, miltä toisesta ihmisestä elämä saattaa tuntua.

Ystäväni kirjoitti eilen omassa statuksessaan hänelle tapahtuneesta sattumuksesta. Helsingin rautatieasemalla oli häntä lähestynyt noin 17-vuotias tyttö ja pyytänyt rahaa junalippuun Ouluun. Kertoi tuleensa miehen perässä Helsinkiin, vaikka äiti oli varoittanut ettei siinä hyvin tule käymään. Eihän siinä hyvin käynyt, mies oli heittänyt tytön rahattomana kadulle. Tyttö oli siinä vaiheessa kerjännyt kolme tuntia ja saanut kasaan 8 euroa. Ystäväni oli vastannut, ettei anna rahaa – mutta sen sijaan ostaa junalipun Ouluun. Näin tapahtui, ja kohtaaminen päättyi kyyneltensekaisiin halauksiin.

Ystävän kommentti: hän toimi näin kahdesta syystä. Ensinnäkin, jos hänen lapsilleen sattuisi jotain, hän toivoisi että paikalla olisi ihmisiä, jotka auttavat. Toisekseen hänelle itselleen oli sattunut kerran pimeällä maantiellä keskellä yötä, että laina-autosta oli rengas puhjennut, eikä hän pimeässä löytänyt vararengasta vieraasta autosta. Paikalle oli ajanut mies, joka vaihtoi renkaan eikä suostunut ottamaan rahaa, vaan vastasi, että ”tee joskus hyvää jollekin toiselle ihmiselle”.

Tässä ilmastonmuutoksen aiheuttamaa lopullista katastrofia odotellessa voisimme vaikkapa koota voimamme ja pistää yhteisvoimin hyvän kiertämään. Kuka milläkin tavalla. Healing ja storytelling on minun ominta aluettani, sinun alueesi on ehkä jokin muu.

Advertisements