cookiemonsterIltalehti otsikoi viime viikolla, ettei ”pätkäpaasto sovi useimmille”. Artikkelin ajatukset oli poimittu uudesta Lihavuus-kirjasta (Duodecim 2015) Patrik Borgin kirjoituksesta.

Erilaiset pätkäpaastot perustuvat ajatukseen, että tiettyjen ajanjaksojen, esimerkiksi 16 tunnin, kahden päivän tai kahden viikon aikana ei juuri syödä, mutta muulloin syödään normaalisti. Borgin mukaan tällainen on tuntunut sopivan joillekin, mutta useimmille ei.

Paastopäivien jälkeen seuraavina päivinä tulee helposti kovia mielitekoja ja ennen paastopäiviä tankataan tarkoituksella tai tahattomasti liikaa ruokaa. Koska pätkäpaastot eivät perustu syömisen joustavan hallinnan ajatukseen, ne voivat Borgin mukaan johtaa nälänsäätelyn häiriintymiseen. Lisäksi paastopäivinä ei todennäköisesti saa riittävästi proteiineja ja vitamiineja.

Pätkäpaastoja ei suositella, sillä perinteinen ateriarytmi sopii useimmille ja mahdollistaa joustavamman syömisen. Pätkäpaaston sopivuutta voi Borgin mielestä halutessaan kokeilla, sillä nälän ja mieliteon tuntemukset ilmaisevat yleensä varsin nopeasti, sopiiko pätkäpaasto vai ei.

En tiedä, mihin perustuu näkemys, ettei pätkäpaasto sovi ”useimmille”, eli toisin sanoen, onko kyseessä tutkittu fakta vai käytännön työssä syntynyt käsitys. Väite on vähän samantasoinen epämääräisyys kuin ”karppaus ei sovi useimmille”. Olen ihan samaa mieltä siitä, ettei pätkäpaasto sovi kaikille sen kummemmin kuin karppauskaan (mitä sillä sitten milloinkin tarkoitetaankaan…).  Aivan yhtä hyvin voisi kuitenkin otsikoida: ”Lihavuusleikkaukset eivät sovi useimmille” tai ”ENE-dieetit eivät sovi useimmille”.

Olen täysin samaa mieltä Borgin kanssa siinä, että enemmistö ihmisistä voi paremmin jo ihan sillä, että syö tasaisesti ja ottaa painonhallinnan rennommin. Mutta laihtuuko sillä? Yksi laihtuu, toinen ei. Esimerkiksi minun ikäiseni ihmisen kroppa on jo sellainen, ettei se anna anteeksi yhtään mitään, pienetkin liikakalorit kertyvät kroppaan heti, mutta säännöllinen ateriarytmi kohtuullisella kalorirajoituksella menee kropan havaitsematta koko juttua. Jos sillä laihtuisi, olisin supertimmi.

Silmiini pisti vain hassu ristiriita, jota olen ennenkin pohtinut. ”Muotidieetteihin” suhtaudutaan kielteisesti, mutta erittäin niukkaenergistä  ENE-dieettiä pidetään varteenotettavana. Laihdutusvalmisteisiin suhtaudutaan kielteisesti, mutta ENE-laihdutuspusseihin ei. ENE-dieetissä päivän energiamäärä on alle 800 kcal. Siis siinä mennään ketoosiin ja ollaan käytännössä vähähiilarisella puolipaastolla. Pätkäpaastosta poiketen ENE:ä jatketaan useamman viikon ajan.

[Pieni välihuomautus: Amerikkalainen lihavuustutkija, Illinoisin yliopiston ravitsemustieteen apulaisprofessori Krista Varady on tutkinut pätkäpaaston vaikutuksia ihmisen aineenvaihduntaan. Hän on kehittänyt joka-toinen-päivä-dieetin, jossa noudatetaan erittäin niukkaenergistä ruokavaliosta joka toinen päivä (alle 500 kcal) ja syödään normaalisti joka toinen päivä.

Pari vuotta vanhan tutkimuksen mukaan sen voi toteuttaa niin runsashiilarisella kuin runsasrasvaisella versiolla, yhtä hyvin tuloksin:

Alternate day fasting (ADF) with a high-fat diet produces similar weight loss and cardio-protection as ADF with a low-fat diet]

Borgin mukaan pätkäpaastoaminen synnyttää helposti ahmimista paastojaksojen jälkeen. Jos näin on, useimmat ihmiset ovat tunteellisesti syömisriippuvaisia. Onkohan ihmisen biologia jotenkin muuttunut, sillä sisäänrakennettuna meillä on kyky olla syömättä tarpeen vaatiessa (esimerkiksi ketoosi on yksi tämmöinen ihmisen biologinen mekanismi).

Lihavuustutkija Kirsi Pietiläinen kirjoittaa tätä sivuten:

Miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia yhdistää rakkaus ruokaan ja luontainen laiskuus. Yhteiskunnassamme, jossa on ruokaa rajattomasti ja vähällä vaivalla tarjolla eikä kenelläkään ole päivittäistä pakkoa liikkua, lihominen on hyvin tavallista. — Ylipainoisuus on siten normaalimpaa kuin normaalipainoisuus. Tähän on tultu, koska ihmiselle on evoluution kuluessa kehittynyt erittäin hyvä ruokahalu ja hyvin energiataloudellinen keho. Kestää muutamia sekunteja syödä suklaapala ja kymmenen minuuttia reippaasti kävellen kuluttaa sen tuomat kalorit.

Ihminen lihoo helposti. Evoluutiomielessä ei ole ollut mitään tarvetta kehittää järjestelmää, joka suojaisi meitä ylimääräisiltä kaloreilta. On ollut pelkästään positiivista, jos energiaa on tullut hiukan enemmän kuin sitä on kulunut. Meillä ei ole juurikaan kykyä havainnoida, jos olemme syöneet hitusen liikaa. Pakkausselosteita lukematta on ylipäätään vaikea tietää, kuinka paljon energiaa ruoka sisältää. —

Lihavuusgeenien merkityksen pohtiminen ei auta meitä lihavuusepidemian jäljittämisessä eikä selättämisessä. Sen sijaan ymmärrys siitä, miten herkkä elimistö on geneettisesti ylläpitämään ja nostamaan painoa, auttaa puolustautumaan luontaiselta lihomistaipumukselta elintavoilla.

Painonhallinta on pientä kamppailua luontoaan vastaan. Siinä auttaa, että tekee muutamia kivikautisia ratkaisuja yltäkylläisyyden keskellä. Jätetään syrjään hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamat lihottavat vaihtoehdot ja kuljetaan sen sijaan omin jaloin ja nautitaan pienistä herkkuhetkistä, luonnon antimista. Myös ympärillä olevat stressaavat vaatimukset tulisi joka päivä pyrkiä jättämään edes hetkeksi mielestä.

[Lihavointi minun]

Itse liitän noihin ”kivikautisiin ratkaisuihin” syömättömyysjaksot.

Kokonaisuutena Lihavuus-kirja on erinomainen tietopaketti, mikä on luonnollista, ovathan sen laatijat alansa johtavia asiantuntijoita. Pidin kovasti kirjan syyllistämättömästä hengestä. Kuten Pietiläinen kirjoittaa:

Omasta kehostaan kannattaa opetella nauttimaan silloinkin, kun on tullut siihen johtopäätökseen, että se ei ole optimaalisimmassa tilassaan. Itsensä kehumisesta on hyötyä.

Kaiken ei sitten kuitenkaan tarvitse olla helppoa. Ei voi laihtua, jos syö mitä vain ja niin paljon kuin haluaa. Ei myöskään voi laihtua laiskottelemalla. Jos ei ole valmis muuttamaan mitään, mikään ei voi muuttua. Tästä huolimattakaan itseruoskinta ei auta ketään. Motivaatiota ja voimaa voi kerätä vähitellen omasta itsestä. Jokainen on hyvä sellaisenaan.

Asenteen lihavuutta kohtaan pitää muuttua. Jos sosiaalinen syrjintä tai lihavuuden paheksunta auttaisi, se olisi jo karkoittanut lihavuuden maan kamaralta. Lihavien yksilöiden parjaamisen sijaan tulisi keskittyä niihin tekijöihin, jotka vaikuttavat terveellisiin ja painonhallintaa edistäviin valintoihin. Miten löytää ne kauniit ja houkuttelevat portaat ja välttää lihottavat houkutukset?

Joskus kuulee kysyttävän, miksi lihavuutta pitäisi hoitaa tai miksi lihavuus pitää medikalisoida. Toisaalta voi kysyä, miksi hoidamme lihavuuden selkeitä liitännäistiloja, tyypin 2 diabetesta, verenpainetta, sydäntauteja, veritulppia, kihtiä, sappikiviä, uniapneaa, astmaa, hedelmättömyyttä.

Voi myös kysyä, onko lihavuutta medikalisoitu eli onko sen lääketieteellistä arviota tehty liian vähän tai väärällä tavalla, jos kaikkien ihmisten lihavuus niputetaan samaan luokkaan riippumatta siitä, onko siitä mitään terveydellistä haittaa. Jokaista lihavuuden liitännäissairautta kun esiintyy myös normaalipainoisilla.

Eikö olisi loogisempaa, että kunkin ihmisen terveys arvioitaisiin tutkittuihin tosiasioihin perustuen, asiantuntevasti kokonaisuus arvioiden, jotta osaisimme puuttua oikeisiin asioihin, oikeassa kohtaa ja oikealla tavalla? Samalla vältyttäisiin arvostelemasta lihavuutta väärin perustein ja pelkästään ulkonäön perusteella. Silloin kun on tarpeen, voitaisiin tarttua toimeen positiivisessa hengessä ja riittävän ajoissa.

[Lihavoinnit taas minun].

Lihavuus (toim. Kirsi Pietiläinen, Pertti Mustajoki, Patrik Borg; Duodecim 2015)