Olen lukenut kaksi kirjaa vaelluksesta Pyhän Jaakobin reittiä Santiago de Compostelaan. Santiago de Compostelan vaellus liittyy katoliseen mytologiaan Pyhän Jaakobin luista, jotka ihmeen kaupalla ovat huuhtoutuneet juuri Espanjan rannikolle raamatullisina aikoina. Kummankin lukemani kirjan kirjoittajat määrittelevät itsensä, hiukan eri sanoin, lähinnä buddhalaiseksi agnostikoksi katolisella taustalla. Ensimmäinen lukemani kirja aiheesta oli saksalaisen tv-koomikon Hape Kerkelingin Ich bin dann mal weg – Meine Reise auf dem Jakobweg (2009). Tällä viikolla luin ranskalaisen kirjailijan, diplomaatin ja akateemikon Jean-Christophe Rufinin Vaellus – Santiago de Compostelan kulkijat (Gummerus 2015, suom. Marja Luoma). Miesten taustojen erilaisuudesta huolimatta kirjoissa oli kiinnostavia yhtäläisyyksiä. Muistikuvieni varmistukseksi palasin lukemaan Kerkelingin kirjaa uudestaan kuuden vuoden jälkeen.

ID-100169993

Image courtesy of artur84 at FreeDigitalPhotos.net

Tiedän, että kirjoitukseni aihe on mahdollisimman epäseksikäs ja kaiken pinnallisen terveysviihteen joukossa epäkiinnostava. Pidän teemaa kuitenkin kaikkein tärkeimpänä ja oleellisimpana terveyden tekijänä. Jos et löydä tietä itseesi, et löydä tietä terveyteen. Huolimatta siitä, että ”Tinder-pyyhkäisyjen maailmassa sääli, häpeä ja armo ovat tarpeettomia ominaisuuksia ”

Molempien kirjailijoiden tapa tarkastella ympäröivää maailmaa ja sen ihmisiä on hienolla tavalla yhtä aikaa älykäs ja armoton sekä humaani ja myötätuntoinen. Rufin kirjoittaa buddhalaisesta syvästä, mutta viileästä myötätunnosta, joka ei vie myötätunnon kokijaa mennessään. Kerkeling ilmaisee saman asian, kuvattuaan ensin hillittömän hauskasti mielessään Schnappeliksi ja Bockiksi nimittämäänsä saksalaispariskuntaa, todeten että hän löysi näissä ihmisessä paitsi suuren epätoivon myös oman itsensä, sen mikä hänessä itsessään on huvittavaa – suorastaan naurettavaa.

traveller

Kulkijoita Santiago de Compostelan teillä on joka lähtöön.  Kulkijat voivat olla uskovia kristittyjä, agnostikkoja, ateisteja, buddhalaisia tai pohjimmiltaan jopa henkisesti melko välinpitämättömiä, mutta heitä yhdistää sama päämäärä. Tosi pyhiinvaeltajat patikoivat 600-800 km ja noin kuusi viikkoa. He yöpyvät pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa yömajoissa (usean kymmenen vuodepaikan ja yhden vessan sekä huonon ruoan varassa) tai pienissä ja halvoissa pensionaateissa. On niitäkin, jotka kulkevat pyörällä tai ratsastavat. On niitä, jotka kulkevat vain viimeiset 100 kilometriä, ja jopa niitä jotka patikoivat vain pari päivää, ihan viime kilometrit. Puhumattakaan sittten turistipyhiinvaeltajista, jotka liikkuvat isoissa ryhmissä ja turistibusseissa.

Kummallakin kirjailijalla on riemastuttavia kuvauksia kohtaamistaan persoonallisuuksista. Esimerkkinä vaikkapa kaksi saksalaismiestä, jotka kulkivat reittiä umpihumalaisina ja pääasiassa taksissa. Päivästä toiseen. Herkkinä ja huonounisina nämä molemmat kirjailijat pakenivat heti ensikokemuksen jälkeen pois pyhiinvaeltajien yömajoista. Rufinilla oli mukanaan teltta, ja hän yöpyi noin joka kolmannen yön pensionaatissa. Kerkeling siirtyi heti ensimmäisen yömajakokemuksensa jälkeen käyttämään vaatimattomia pensionaatteja ja hotelleja. Huvittava yksityiskohta oli, että molemmat perustelivat pakoaan juuri kuorsaajilla. Saksalainen Kerkeling totesi, että pahimpia kuorsaajia ovat amerikkalaiset, ja ranskalaiset sen sijaan röyhtäilevät unissaan. Ranskalaisen Rufinin mukaan pahimpia kuorsaajia olivat saksalaiset…

trust

Miksi väitän, että oman itsen löytäminen on tie terveyteen?

Ajattelen niin, että jollei ihminen ole sovussa ja samatahtisessa rytmissä oman mielensä (tunteittensa, älynsä, alitajuntansa, henkisyytensä…) kanssa, hän on vaistämättä hiukan epäbalanssissa, sanalla sanoen hukassa. Se epätasapaino heijastuu ensin elämäntapoihin ja sitten terveyteen monin eri tavoin. Se voi ilmetä täydellisenä fyysisenä rappiona ihan yhtä hyvin kuin liikatreenaamisena ja vaikkapa jatkuvana ulkonäköahdistuksena.

Pyhän Jaakobin tien vaeltajilla on mahdollisuus löytää oman mielensä hiljaiseen ja ikuiseen ytimeen. Siihen meidän jokaisen sisällä olevaan paljaaseen, alastomaan ihmisyyteen, jota voimme kuvailla kukin omalla tavallamme.

Rufin kirjoittaa:

Niin kuin kaikenlainen salaisuuksiin vihkiytyminen, tämäkin totuus ujuttautuu mieleen ruumiin kautta ja sitä on vaikea jakaa niiden kanssa, jotka eivät ole kokeneet samaa. Jotkut eivät samalta matkalta palatessaan ole päätyneet samaan lopputulokseen. En kerro omista päätelmistäni vakuuttaakseni ketään vaan kuvaillakseni omaa matkaani. Muotoilen asian tavalla, joka voi näyttää hauskalta mutta vain näyttää: lähtiessäni Pyhän Jaakobin tielle en etsinyt mitään ja löysin sen.

Kerkeling kertoi jo kirjan alussa tietoiseksi pyrkimyksekseen tien löytämisen takaisin omaan itseen ja mahdollisesti sen ymmärtäminen, mitä/mikä/kuka on Jumala. Matkan päätyttyä hän kirjoittaa:

Der Schöpfer wirft uns in die Luft, um uns am Ende überraschenderweise wieder aufzufangen. Es ist ie in dem ausgelassenem Spiel, das Eltern mit ihren Kinder spielen. Und die Botschaft lautet: Hab vertrauen in den, der dich wirft, denn er liebt dich und wird vollkommen unerwartet auch der Fänger sein.

Und wenn ich es Revue passieren lasse, hat Gott mich auf dem Weg andauernd in die Luft geworfen und wieder aufgefangen. Wir sind uns jeden Tag begegnet.

[vapaasti suom.: Luoja heittää meidät ilmaan napatakseen meidät yllättäen taas kiinni. Aivan samoin kuin vanhemmat, jotka heittävät lapsiaan ilmaan ja ottavat sitten takaisin syliinsä. Sanoma kuuluukin: luota häneen, joka heittää sinut, sillä hän rakastaa sinua ja ottaa täysin odottamatta kopin. Ja jos oikein tarkkaan mietin, olen itse tullut jatkuvasti ilmaan heitetyksi ja uudestaan kiinniotetuksi. Olen päivittäin kohdannut Jumalan.]

Jpeg

Työhuoneeni meditointinurkkaus, jossa etsin tietä itseeni.

Tilaa kirja Bookysta