Olen korkealla jäävuoristossa. Lentelen ihailemassa vuoren jäistä seinämää, auringonvalossa hehkuvia jääkiteita. Tunnen valtavan syvää iloa ja ihmetystä siitä, miten uskomattoman hienoa on, että saan nähdä tämmöisiä unia. Jatkan lentelyä  kunnes päätän laskeutua maahan. Laskeudun hiukan kömpelösti puistoon pensaikkoa kahisuttaen. Edessäni on pikkulapsi, joka katsoo minua hämmästyneenä. Yritän selittää hänelle, ettei ole mitään pelättävää. Herään yritykseeni puhua ja siihen että nauran ääneen.  Herättyäni olen onnellinen ja hyväntuulinen koko päivän. Yhä vielä tunnen itseni vahvaksi ja iloiseksi, kun vain muistelen untani. Vaikka sen näkemisestä on jo pari kuukautta.

ID-100276441

Image courtesy of Stuart Miles at FreeDigitalPhotos.net

Unielämäni on vilkasta ja kiinnostavaa, olen myös jo vuosikymmeniä ollut aktiivinen unilentäjä. Vaihdevuodet sotkivat unenhallintani aika perusteellisesti, joten olen joutunut opettelemaan tietoista nukkumista (tai saanut opetella, miten sen ottaa). Viimeiset pari kuukautta olen keskittynyt tutkimaan ja parantamaan omaa nukkumistani kaikin käytettävissäni olevin keinoin. Tuoreista nukkumista käsittelevistä kirjoista olen löytänyt paljon apua.

Robert Waggonerin ja Anna Riihimäen kirjasta Onko tämä unta? Opas selkouniin ja itsetuntemukseen olen kirjoittanut/ maininnut jo kai useammassakin yhteydessä. Selkounella tarkoitetaan tilaa, jossa unennäkijä tulee unessa tietoiseksi siitä, että näkee unta. Aivan kuten yllä kuvasin omaa untani. Selkounia voi monin tavoin käyttää itsetuntemuksen ja itsensä kehittämisen apuna. Kannattaa tsekata kirja!

Richard Wisemanin kirja Pää tyynyyn on kahdeksan oppitunnin unikoulu. Tapansa mukaan Wiseman kirjoittaa hauskasti ja kansantajuisesti. Hän käy läpi unitutkimuksen klassikoita sekä uudempia tutkimuksia, ja kokoaa yhteen niiden opetukset konkreettisiksi neuvoiksi. Hän suosittelee muun muassa voimatorkkuja päiväaikaan:

…jopa muutaman minuutin torkuilla voi olla ratkaiseva merkitys. Esimerkiksi vuonna 2008 saksalaiset Düsseldorfin yliopiston tutkijat pyysivät vapaaehtoisia koehenkilöitä opettelemaan ulkoa listan sanoja ja jakoivat heidät sitten satunnaisesti kolmeen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä pysyi hereillä, toinen nukkui noin neljäkymmentä minuuttia ja kolmas otti pikaiset kuuden minuutin torkut. Sanoja kuulusteltaessa hereillä pysyneiden ryhmä pärjäsi mukavasti, mutta neljäkymmentä minuuttia nukkuneet vielä paremmin. Kuusi minuuttia torkkuneet olivat luokan priimuksia.

Timo Partonen ottaa kirjassaan Lisää unta: Kiireen lyhyt historia  voimakkaasti kantaa kiireen lisääntymistä sekä kesäaikaa vastaan. Nykyihminen toimii luonnottamalla tavalla omaa biologiaansa vastaan. Usein tosin ulkopuolisesta pakosta.

Ihminen ei ole vieraantunut luonnosta vielä niin paljon kuin luulee tai haluaisi, sillä elimistömme biologinen puoli seuraa yhä tarkasti luonnon antamia aikamerkkejä. Näistä ulkona tapahtuvat valoisuuden muutokset heijastuvat vireystasoomme, minkä takia sisäinen kellomme nukuttaa meitä silloinkin, kun sosiaalinen puolemme haluaa vielä valvoa. Kun toisaalta olisimme sosiaaliselta puoleltamme valmiit nukkumaan, biologinen puolemme voikin estää meitä nukkumasta. Tämän ristivedon ihminen huomaa itsessään väsymyksenä ja unettomuutena.

Partonen edustaa näkemystä, jonka mukaan unien sisällöllä ei ole mitään merkitystä:

Kun nukahtamiseen kulunut aika ja kaikki lyhyet heräämiset yön ajalta lasketaan yhteen, valvetta kertyy terveen aikuisen yöuneen joka yö 10–20 minuuttia. Kun ihminen herää kesken vilkeunen, hän muistaa nähneensä unta. Vilkeunen aikana nähtävät unet sisältävät tavallisesti vahvan tunnelatauksen, mikä voi selittää niiden pysymistä muistissa. Niissä on tällöin myös usein surrealistinen juoni, koska useampi valveen aikainen ajatus tai muisto sulautuu yhteen, ja hehkuvat värit juonenkäänteitä tehostamassa.

Unessa nähdyt unikuvat ovat yksilöllisiä mutta kulttuuritaustaan sidottuja, eikä niillä ole ihmiselle mitään merkitystä, ellei henkilö jostain syystä anna niille erityistä merkitystä. Unet kertovat siitä, että aivot toimivat aktiivisesti paitsi valveen myös unen aikana ja että uni ei ole elimistön toimintojen suhteen passiivinen olotila.

Unet ovat kuitenkin unikuviensa puolesta merkityksettömiä samaan tapaan kuin Aleksis Kiven (1834–1872) Seitsemän veljeksen Tuomas toteaa Simeonille huuhkajan pahaenteiseksi koetun ääntelyn olevan.

SIMEONI. Huhkain tuolla korvessa huutelee, ja hänen huutonsa ei ennusta koskaan hyvää. Ennustaapa tulipaloa, tappeluksia ja murhia niinkuin vanhat ihmiset sanoo.

TUOMAS. Metsässä on huutaminen sillä virkana ja ilman mitään merkitystä.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Olen samaa mieltä siltä osin, etten usko sen kummemmin new age -henkisiin unisymboleihin (en ole itse eikä läheiseni kuollut vaikka olenkin nähnyt unta hampaiden putoilusta) kuin freudilaiseen kaiken seksuaalistamiseenkaan, mutta minulle uneni ovat voimakkaita kanavia alitajunnan ja tietoisen mielen välillä. Ratkon unissani työasioita (usein laitan aivoilleni tietoisesti ongelman yön aikana ratkaistavaksi), ja käsittelen myös tunne-elämäni solmuja ja kuluneen elämän traumoja. Unieni avulla itsetuntemukseni on lisääntynyt ja olen kehittynt herkemmin ymmärtämään unieni kuvia. Teen unissani myös täydellisiä rikoksia, jotka voivat olla niin jännittäviä, että päätän katsoa niitä unijatkokertomuksina. Herään kesken unen ja päätän katsoa ”elokuvan loppuun”. Aina joskus se onnistuu jopa useamman heräämiskatkon verran. Koskaan en kuitenkaan muista rikoksen yksityiskohtia, joten käytäntöön en niitä voi soveltaa, jos jostakin syystä haluaisin!

Juuri siksi, että olen paitsi fyysisesti myös henkisesti niin riippuvainen nukkumisesta ja unen laadusta, olen panostanut kaikkien häiriötekijöitten poistamiseen, meditoimiseen ja käytännöllisiin konsteihin. Osa keinoistani on samoja, joita Partonen ja Wiseman esittävät (kirjat täydentävät toisiaan kiinnostavalla tavalla, eivät ole mielestäni millään tavoin päällekkäisiä), mutta ainakin yksi keinoni on täysin päinvastainen asiantuntijaneuvon kanssa. Mikäli herään yöllä, enkä saa viidentoista minuutin kuluessa uudelleen unta, minä en enää nykyisin nouse ylös ja mene toiseen huoneeseen, kuten Partonen neuvoo. Sen sijaan olen opetellut vain rentouttamaan kehoa ja mieltä ja olemaan hermostumatta. Minulla tämä lähestymistapa toimii paremmin, mikä johtuu varmastikin siitä että aiemmin tapanani oli mennä tietokoneelle aamuyön valvottuina tunteina.

Waggonerin ja Riihimäen kirjasta poimin keinon, jota olen jo usein menestyksellä käyttänyt: alan laskea hiljaa mielessäni ”yksi, olen unessa, kaksi olen unessa…”.  27:ään päästessään ihminen on tavallisesti sikiunessa. Itse olen siihen lukuun päässyt vain kerran, ja silloin en sitten nukkunut koko yönä enää muutenkaan. Oli varmaankin täydenkuun aika! (Mikä sekin on ilmiö, jonka rationaaliset ihmiset kiistävät. Mutta kuuhullu mieleni ei tottele, vaan on levoton täydenkuun aikaan täysin riippumatta siitä, tiedänkö että juuri silloin on täysi kuu. Useimmiten se selviää vasta valvotun yön jälkeen.)