Katri ja Mikko Tavi 1948.

Olen evakon ja sotalapsen tytär. Vanhempani ovat tänä päivänä liki kahdeksankymppisiä, ja molemmat ovat järkyttyneitä tämän ajan kovuudesta. Isäni, joka on kaksi kertaa lapsena tullut evakkojunalla Suojärveltä, kommentoi: ”Se, mitä täällä parhaillaan tapahtuu, on häpeäksi Suomelle.” Äitini, joka vietti lapsuutensa Ruotsissa sotalapsena, unohti suomen kielen ja on aikuisikänsä potenut sotalapsuuden traumoja, kiikutti ompelemiaan tilkkutöitä Punaiselle Ristille, suloisia vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä vauvanpeitteitä. Alzheimeriin sairastuttuaankaan äiti ei ole kadottanut ihmisyyttään, totesi vain ”Itse olen sotalapsi, en halua, että ne tänne tulevat lapsiparat palelevat.”

(Oma kantani on se, että pakolaisongelma tulee ratkaista järjellä ja sydämellä. Sen enempää en halua julkisesti ottaa kantaa).

Olen huomannut viimeaikaisia mediamyrskyjä seuratessani, että isolta joukolta suomalaisia puuttuu tieto kotimaan historiasta, eikä monikaan tunne edes oman sukunsa historiaa. Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että vanhempani ja muut sukulaiset ovat siirtäneet minulle tietoa sukuhistoriasta.

Viime viikolla sain isältäni postia. Hän oli syksyn aikana kirjoittanut vanhempiensa elämänkaaresta kuvauksen. Isä kirjoitti: ”Virikkeen tähän työhön sain alunperin sinulta kun jostain blogikirjoituksestasi huomasin kuvauksesi perheemme evakkotiestä. Huomasin tuolloin, että olin pahasti laiminlyönyt sukutiedon siirron sukupolvelta toiselle. — Tavallaan myös tunsin velvollisuudekseni kirjoittaa isästäni ja äidistäni. He elivät läpi kolme sotaa, ja kahdesti he joutuivat aloittamaan yhteisen elämänsä tilanteesta, jossa he eivät omistaneet muuta kuin päällään olevat vaatteet.”

1890-luvun lopulla syntyneiden Mikko (Nikita) Tavin ja hänen vaimonsa Katrin (os. Wirolainen) elämäntarinat.

Mikko Tavi

________________

vienojaurho-netti

Vieno ja Urho Nurmela 1937. Vienon sylissä äitini Sointu.

Äidinpuoleista sukuani (Vilenius/ Vihersalo) tutki edesmennyt Liisa Taiminen selvittäessään oman äitinsä sukuhistoriaa. Tapasin Liisan joskus 1980-luvulla Helsingin Kauppatorilla; muistan tapaamisesta vain hauraan vanhan naisen. Ilmeisesti puheenaiheenamme oli sukuhistoria, mutta mikä oli tapaamisen alkuperäinen syy, en enää muista. Liisa Taiminen julkaisi kuitenkin sukututkimuksensa tulokset kirjana Äitini Elman suku. Oman kappaleeni välissä on kopio koneellakirjoitetusta esitelmästä sukujuhlassa Sysmässä (itse en ollut paikalla, enkä muista miksi minulla tuo moniste on). Kirjaan olen ympyröinyt nimiä ja kirjoittanut suullisia muistoja tyyliin ”Johonkin aikaan Toivon huhuttiin muuttaneen Amerikkaan, mutta tosiasiassa hän asui Joutsassa toisen emännän kanssa muutamia vuosia (?). Palasi takaisin Idan luo…”.

Isomummoni Ida Vihersalon, mummoni Vieno Nurmelan ja äitini Sointu Nurmelan elämänkaaria olen kuvaillut saatteissa runokokoelmaan Neljän sukupolven runot. Meitä neljän sukupolven naisia yhdistävät kirjoittaminen ja käsityöt. Viime vuonna palasin juurille, ja aloin uudestaan käsityöharrastuksen — 30 vuoden tauon jälkeen. Runoilijana olen itse tasoa ’pöytälaatikko’; äitini runoja on julkaistu parissa antologiassa; mummoni runot ovat kiinnostavia ja syvällisiä, mutta hyvin itsekriittisenä ihmisenä hän ehti hävittää niistä suurimman osan; isomummoni Ida oli viimeisinä vuosinaan jonkinlainen paikallisjulkkis Keski-Suomessa Leivonmäellä. Hän luki runojaan paikallisradiossa, ja jokunen julkaistiin paikallislehdessäkin.

Ida oli torpparin vaimo ja valistunut kansannainen. Hän koki kansalaissodan ja maailmansodat, köyhyyden ja välillä omille teilleen toisen naisen luo karanneen miehen…  Vieno oli työmiehen vaimo, ompelija ammatiltaan, kirjallisuuden ja kuorolaulun harrastaja ja yhdeksän lapsen äiti. Vieno koki kaksi sotaa, joutui lähettämään lapsiaan sotalapsiksi sekä hautaamaan pojistaan kolme. Äitini lähetettiin nelivuotiaana sotalapseksi Ruotsiin. Osittain ilmeisesti sen traumatisoimana hänen avioliittonsa ovat kariutuneet. Kohtalon oikusta ne kaksi onnellistakin avioliittoa päättyivät kuuden vuoden jälkeen miehen kuolemaan.

Idan jälkeenjääneet paperit olen saanut Idan tyttäreltä Suomalta, mummoltani ja äidiltäni. Ilmeisesti kaikilta samasta syystä, jonka Suoma puki aikoinaan sanoiksi saatekirjeessään: ”Lähetän nämä äidin muistiinpanot sinulle, koska olet suvun ainoa runoilijasielu. Ehkä teet näillä joskus jotakin.” 

Mummoltani ja äidiltäni olen saanut vanhoja valokuvia, heidän jälkeenjääneet paperinsa sekä molempien käsityöharrastuksiin liittyviä kirjoja ja muistiinpanoja. Perinnekäsityöharrastuksessani ei tule ideapulaa olemaan.

NELJAN_ SUKUPOLVEN_ RUNOT

____________

Erkki 1,5 vuotta
Erkki 1,5 vuotta

Puolitoistavuotias Erkki Neijonen 1935.

Äitini avioliitto Erkki Neijosen kanssa oli lyhyt ja onnellinen. Erkki vain piipahti sukulaisenani, mutta ymmärsimme toisiamme heti ensi tapaamisesta. Erkin kuolinvuoteella lupasin kirjoittaa hänen elämäntarinansa muistiin. Rakkauden ja suojelunhalun vuoksi hän ei omille lapsilleen ollut koskaan halunnut kertoa traumaattisista muistoistaan, väkivallan ja pelon täyttämästä lapsuudesta talvi- ja jatkosodan aikoina. Erkki poti traumojaan erilaisten riippuvuuksien kautta, joita hän viisaana miehenä osasi pohtia rehellisesti, ja joista hän lopulta pääsi irti.

Paskoperän Erkki

Mainokset