Tämä on osa 2 juttusarjastani Seikkailijan ja nautiskelijan liikuntapäiväkirjasta, joka julkaistiin Kunto ja terveys -lehdessä vuonna 2009.T-T Tutalife Mantuka opastaa minua erottamaan leijonan ja hyeenan jälkiä toisistaan.

Kävelysafari Okavango-joen suistoalueella Pohjois-Botswanassa on unohtumaton seikkailu. Eurooppalainen kaupunkilaisnainen joutuu ottamaan mittaa henkisestä kantistaan kohdatessaan kaksimetrisen mustan mamban ja joutuessaan leijonien piirittämäksi.

Aamulla näemme telttamme takana kissaeläimen tassunjäljen. Leopardi oli yöllä kulkenut leirin läpi. Lähdemme liikkeelle heti auringon noustua. Aamu on yön jäljiltä vielä viileä, täällä yöt ovat kylmiä ja päivät kuumia.

Oppaamme, leirin johtaja T-T Tutalife Mantuka antaa meille ytimekkään ohjeen:Jos minä käsken tekemään jotakin, vaikka pysähtymään, te tottelette heti ja kyselemättä!” Me lupaamme totella. Lähdemme marssimaan hanhenmarssia peräkanaa. Etummaisena kulkee koko ajan T-T kädessään ladattu kivääri, jota hän kutsuu kävelykepikseen. Taimmaisena kulkee toinen opas Aubrey, me pysyttelemme heidän välissään.

Olen useita kertoja istunut maastoauton kyydissä tarkkailemassa Afrikan eläinmaailmaa. Jalkautuminen luontoon on kuitenkin ihan jotakin muuta. Villin luonnon äänet ja tuoksut aistii ihan toisella tavalla, kun kulkee eläimenä eläinten joukossa. Tosin kovin taitamattomaksi eläimeksi minä itseni tunsin.

Astellessani T-T:n jäljessä mietin muinaisia ihmisiä. Kuvittelin olevani pikkulapsi, joka vanhempiensa perässä opettelee kulkemaan savannilla. Muistan lukeneeni Kalaharilla elävästä alkuperäisväestöstä, että aikuinen khoisan (eli bushmanni) tunnistaa 400 syötäväksi tai lääkkeeksi kelpaavaa kasvia, 12-vuotias jo 200. Pystyn vain kuvittelemaan, miten paljon he osaavat tulkita ympärillä liikkuvien eläinten käyttäymistä. Oppaamme T-T ja Aubrey pystyvät kuulemaan lintujen äänistä leijonien liikkeet. Linnut varoittavat muita eläimiä saalistavasta leijonasta. He näkevät eläinten jäljistä, mikä eläin on polkua kulkenut ja milloin.

Vajoan ajatuksiini ja havahdun vasta, kun T-T huudahtaa terävästi: ”Stop!” Pysähdyn kuin seinään ja pidän suuni kiinni. T-T osoittaa parin metrin päähän: ”Valtava musta mamba …” Katselen kuinka parimetrinen käärme luikertelee karkuun meitä. Enkä kumma kyllä edes pelkää. En pelästy edes jälkikäteen saadessani tietää, että musta mamba on yksi eteläisen Afrikan vaarallisimmista käärmeistä. Sen jälkeen, kun aamulla olin nähnyt leopardin jäljen ja tajunnut sen hiiviskelleen yöllä telttamme ympärillä, ei yksi mamba tuntunut enää niin pelottavalta.

Kuvitelkaa vaikkapa gebardia kuntosalilla, niin saatte mielikuvan siitä kuinka kauas ihminen on ajautunut luonnollisesta liikkumisesta!

Evoluutio ja fitness

Biologi, kirjailija ja motivaatiokouluttaja Frank Forencich väittää, että valitsemalla treenaustapoja ja harjoituksia, jotka ovat yhdenmukaisia ihmisen evoluution kanssa, saamme todennäköisesti parempia tuloksia, vältämme urheiluvammoja – ja samaan aikaan meillä on hauskaa! Hän perustelee väitteensä sillä, että ihmisen fysiologia ja biomekaniikka on kehittynyt miljoonien vuosien aikana vahvistamaan eloonjäämistä savanneilla. Jos pystymme edes johonkin määrään asti matkimaan noita eloonjäämisen fyysisiä haasteita, kehitämme parhaimmin terveyttämme ja toiminnallista kuntoamme.

Ihmisen alkukodin tiedetään olevan Afrikassa. Okavangon suistoalueella patikoidessani mietin alkuihmisten fyysisiä kykyjä. Mitä heiltä vaadittiin savannilla selviytymiseen? Kun tarkkailen oppaitamme, huomaan ensinnäkin, etteivät he kärsi kylmyydestä, kuumuudesta, väsymyksestä, eivätkä edes janosta sillä tavoin kuin me turistit. Uteliaana naisena kysyn TT:ltä, miten hän jaksaa olla juomatta monta tuntia. Hän vastaa, että juo vettä runsaasti ennen lähtöä ja sitten taas palattuaan. Hänen mukaansa jano vain yltyy, jos alkaa juoda vettä pitkin matkaa.

Oletan, että alkuihmisen eloonjäämisen edellytykset olivat samoja kuin eläintenkin. Kun olen tarkkaillut kissaeläimiä, he lepäävät suurimman osan ajasta ja keräävät voimia metsästykseen. Metsästäessään he ovat nopeita ja kestäviä. Noustessaan he ensin venyttelevät ja lähtevät sitten liikkeelle rauhallisesti ja notkeasti, kaikki aistit valppaina. Ihmiseläimen pitäisi siis olla kestävä, tarvittaessa nopea, ja hänen pitäisi levätä tarpeeksi.

Aubrey tähystää. Safarioppaan koulutus on erittäin vaativa: näiden miesten pitää perehtyä kasvi-, eläin- ja tähtitieteeseen; heidän pitää osata kertoa englanniksi näistä asioista; heidän pitää osata jäljittää eläimiä; ajaa maastoautoa vaikeissa olosuhteissa; tarpeen vaatiessa he joutuvat ryhtymään mekaanikoiksi ja korjaamaan auton jne. Footsteps Campin oppaat ovat safarioppaiden huippuja, kävelysafarien vetäminen on vieläkin vaativampaa kuin tavallisen safarioppaan työ.

Toisena kävelysafaripäivänä kohtasimme ruohikossa leijonan. Kuljin aivan T-T:n perässä, kun hän heilautti varoittavasti kättään pysähtymisen merkiksi. Sitten hän sanoi hiljaa:”Tuolla on urosleijona, joka katselee meitä”. Toden totta, näin ehkä parinkymmenen metrin päässä leijonan pään ruohikossa. T-T havaitsi jo toisenkin leijonan ja kehotti meitä perääntymään hiljaa takaisin tielle, josta olimme tulleet. Ilmeisesti leijonat eivät olleet nälkäisiä, sillä ne antoivat meidän mennä. T-T soitti radiopuhelimella leiriin, ja pian sieltä tuli maastoauto ottamaan meidät kyytiin. Kun olimme jo turvallisesti autossa T-T kertoi, että olimme olleet viiden urosleijonan piirittäminä. Olin jo ymmärtänyt, että tilanne oli vakava, sillä oppaamme vaihtoivat kielen setswanaksi puhuessaan keskenään. He eivät halunneet meidän panikoituvan, koska tyhmintä mitä olisimme voineet tehdä, olisi ollut lähteä juoksemaan karkuun.

Kohdatessani leijonan savannilla en tuntenut pelkoa. Tunsin vain voimakkaan adrenaliinipurskahduksen elimistössäni. Adrenaliinihormoniahan kutsutaan ihmisen ”taistele tai pakene” -hormoniksi. Mutta tässä tilanteessa oli viisainta olla tekemättä kumpaakaan. Hidas perääntyminen on ainoa oikea reaktiotapa. Ihmiseläimen pitää siis myös osata hiipiä, kulkea varovaisesti ja hillitä pelkonsa. Villieläimet nimittäin vaistoavat pelon. Kissaeläimiä ei kuulemma koskaan saa katsoa silmiin, mikäli joutuu liian lähelle. Sen sijaan kannattaa olla pelottomasti paikoillaan ja murista hiljaa.

Myöhemmin tarkkailimme maastoautosta noita viittä urosta, ja mietin leijonien fitnessiä. Leijona ei koskaan syö tai juo liikaa, se ei tarvitse kaloritaulukoita eikä sykemittaria. Se on ihmiseen verrattuna fyysisesti ylivertainen, koska se toimii ikiaikaisten vaistojensa ohjaamana. Kuvitelkaa vaikkapa gebardia kuntosalilla, niin saatte mielikuvan siitä kuinka kauas ihminen on ajautunut luonnollisesta liikkumisesta!

Forencich kiteyttää, että kieltämällä olevamme eläimiä me tapamme itsemme. Vastaavasti, mikäli ymmärrämme olevamme pohjimmiltamme ihmiseläimiä, pääsemme takaisin kokonaisvaltaisen terveyden ja fitnessin polulle. Löysin Afrikassa oman sisäisen eläimeni. Vaikka en palattuani heittänytkään sykemittaria roskakoriin, muutin treenieni painopistettä – ja ennen kaikkea ajattelutapaani.

Telttamme oli aivan krokotiilien asuttaman joen rannalla, ja aamuisin heräsimme virtahepojen mörähtelyihin. Etualalla on ”puskasuihku”. Leirissä on vain yksi mies, jonka voimat riittivät suihkun vesisäiliön täyttämiseen. Hauskaa kyllä tämän voimamiehen nimi on Motembo, mikä tarkoittaa setswanaksi kukkasta.

Botswana Walking Safaris: Footsteps Across the Delta

Aiempi blogikirjoitukseni samasta aiheesta Parempi nainen

Mainokset