ID-1007702Image courtesy of Gregory Szarkiewicz at FreeDigitalPhotos.net

Juhani Pitkänen kirjoitti guruilusta hyvän postauksen, joka pisti minut miettimään guruilun syvintä olemusta. Kun vertasin guru-sanaa sellaisena kuin sen intialaisesta traditiosta olen ymmärtänyt ja nykyistä sanan käyttöä, minusta niiden välillä on kanjonin kokoinen ristiriita. Mutta onneksi on Wikipedia, ei minun sen pidemmälle tarvinnut vahvistusta hakea ajatukselleni:

Guru (sanskritiksiगुरु, ’opettaja’) on hindulaisuudessa henkilökohtainen, valaistunut uskonnollinen opettaja. Sanan varsinainen merkitys tulee tavuista gu, joka tarkoittaa varjoa ja samalla henkistä sekä älyllistä tiedon puutetta (Avidya), sekä ru, joka tarkoittaa hälventämistä taikka hajottamista. Näin ollen guru ymmärretään hyvin usein väärin, koska sillä viitataan osaamiseen ja tietoon. Todellinen guru neuvoo ja opastaa heitä, jotka tietävät vähemmän.

Henkilökohtaista opetusta on pidetty intialaisissa uskonnoissa arvossa, ja pyhien kirjoitusten opetukset siirtyivät suullisessa muodossa gurulta oppilaalleen. Oppilas asui yleensä gurunsa luona ja palveli häntä. Bhakti-liikkeen myötä hindulaisuuden guruja alettiin pitää henkisen totuuden ruumiillistumina ja siten jumalallisina. Ainakin yhdessä lahkossa oppilaita kehotettiin luovuttamaan mielensä, ruumiinsa ja omaisuudensa gurulleen. Uskonnollista itseoppineisuutta pidetään edelleen epäuskottavana.

Tiibetinbuddhalaisilla guru (tiibetiksi tsawe lama) on valaistuneen Buddhan ilmentymä. Gurun valintaa painotetaan paljon, se tulisi tehdä huolellisesti, ehkä jopa vuosien kriittisen tarkkailun jälkeen. Kun gurun on valinnut, vajrayanan mukaan syntyy hyvin vahva side, jonka rikkominen ei ole suositeltavaa. Gurun ohjeita on siis noudatettava tarkkaan ja uskollisesti. Kerrotaan jopa oppilaasta, joka noudatti gurunsa ohjeita uskollisesti saavuttaen lopulta valaistumisen. Sitten hän palasi gurun luokse kiittämään tätä. Huomatessaan oppilaan valaistuneen, guru pyysi tätä ryhtymään opettajaksi, jotta hänkin saisi kunnon ohjausta.

Sikhiläisyydessä guruja olivat ensimmäiset kymmenen opettajaa. Guru Nānakin kuollessa 1539 hän nimesi seuraajansa. Myöhempinä aikoina gurut omaksuivat myös sotilasjohtajan toimia. Kymmenes ja viimeinen guru, Gobind Singh, julisti ennen kuolemaansa (1708), että perimys oli tullut loppuun.

Guru on myös arkikielessä (muun muassa nettislangissa) yleisesti käytetty epävirallinen kutsumanimitys ylipäätään asiantuntijasta ja edelläkävijästä, erityisesti asiantuntijasta jonka mielipiteillä koetaan olevan jonkinlaista auktoriteettia.

Intiassahan kukin on kummempi, joten siellä vilisee kaikenlaista gurua, myös toki niitä, jotka haluavat rahasi ja palvontasi. Ilmeisesti monet länsimaiset ”gurut” ovat ottaneet heidät esikuvakseen. Alunperin guru on kuitenkin tarkoittanut henkistä opettajaa, joka ei pidä oppilaalleen saarnoja vaan välittää perimätietoa ja viisautta –  ja auttaa oivaltamaan itse.

Olen itse hyvin auktoriteettikammoinen ääri-individualisti, enkä siten lainkaan taipuvainen gurunpalvontaan. Se ei todellakaan tarkoita, ettenkö ymmärtäisi kunnioittaa minua viisaampia ja nerokkaampia. Minulla ei ole koskaan ollut henkilökohtaista opettajaa, joka olisi mentoroinut eteenpäin. Lääkäri Aki Loikkanen mentoroi minua jonkin kerran, mutta ikään kuin ohimennen, ei systemaattisesti.

Sen sijaan olen löytänyt etäguruja, joiden ajattelu on antanut minulle paljon.

VARPUN GURUIHAILUN LYHYT HISTORIA:

14-vuotiaana innostuin lukemaan Jiddu Krishnamurtia:

”Itsepetos alkaa, kun ihminen alkaa pitää oman mielensä keksimiä kuvia, käsitteitä ja symboleita totuutena. Hän alkaa elää kahdessa todellisuudessa: itse luomassaan ja todellisessa. Nämä ovat ristiriidassa, jonka ihminen yrittää ratkaista luomalla ihanteen, mutta se vain pahentaa tilannetta ja pitkittää ongelman ratkaisua. Krishnamurti sanoo, että kohdatessaan tosiasiat sellaisenaan mieli on hiljaa, passiivisen tietoisuuden tilassa. Sellaisessa tilassa mielen luomat ongelmat ratkeavat itsestään ja ihminen intuitiivisesti tietää, miten hänen tulee toimia.

Näkemyksessään ajattelun osuudesta ongelmien ratkaisemiseen Krishnamurti selvästi poikkeaa perinteisestä käsityksestä. Hän katsoi, että ajattelu on paitsi luonut kaikki ihmisen syvät ongelmat, myös ylläpitää niitä eikä koskaan pysty niitä poistamaan. Tähän tarvitaan oivalluskykyä (intelligence) ja syvää ytimiin näkemistä (insight). Ne muuttavat aivojen toiminnan ja ajattelun luonteen. Oivalluskykyinen ja syvään näkemiseen kykenevä mieli on vapaa menneisyyden ohjelmoinnista ja pystyy reagoimaan tapahtumiin tuoreesti ja ennakkoluulottomasti. Sellainen elää hetkestä hetkeen valppaasti tietoisena.”

Jiddu Krishnamurti

Luin teini-ikäisenä(kin) paljon. Innostuin tolstoilaisuudesta ja kouluttomasta yhteiskunnasta Ivan Illichin tapaan.  Nyt kun mietin, en teini-ikäisenä  palvonut edes ketään rokkitähteä. Lähimmäs palvomista pääsin 12-vuotiaana, jolloin rakastin jotakin Dannyn kappaletta niin että saatoin kuunnella sitä kymmeniä kertoja peräkkäin. Mikä se kappale oli, en muista. Tykkäsin toki monista (esimerkiksi Creedence Clearwater Revivalista, joiden kappaleen Bad Moon Rising mukaan mun ja ukon firma on saanut nimensä), mutta en minä koskaan parkunut lavan edessä kenenkään tähden konsertissa. Enkä muista, että huoneeni seinillä olisi ollut starajulisteita. Sen sijaan muistan ison maalauksen, jonka maalasin 13-vuotiaana Timo K. Mukan innoittamana, ”Itke oi maa” oli tummanpunaisen maalaukseni nimi. Selvää draamaqueen-ainesta…😛

Vähän päälle parikymppisenä seurasivat Alan Watts ja muut Zenin tuntijat:

Kirjoja (kirjoittajia), jotka ovat syvästi vaikuttaneet minuun, on ollut useita. En varmasti edes muista kaikkia. Jos nyt rajaan terveysaiheisiin (jotka ovat vain osa kiinnostukseni kohteista), olen arvostanut Diana Schwarzbeinia, hänen kirjoituksensa ovat kestäneet aikaa (toistakymmentä vuotta, mikä saattaa vaikuttaa huumorilta mutta ei ole; likikään kaikkien terveyskirjoittajien kirjat eivät ole kestäneet).

Tällä hetkellä lähimmäs gururoolia suhteessa minuun pääsee Frank Forencich (joka muuten ulkonaisestikin on mies minun makuuni ;)):

”Mindfulness is all the rage these days, and everyone from yoga teachers to corporate managers are telling us we need to practice more of it. We tell one another to be more mindful of the present moment and we prescribe meditation to one another. This advice is surely valuable, but what we really need are specific examples of what maximum mindfulness might actually feel like. To say “be mindful in every moment” is a laudable objective, but we still need reference points to bring it home.

The summit of Mt. Everest is a perfect metaphor for mindful living because it keeps us poised in the midst of challenge and ambiguity. As every climber knows, it’s the descent that holds the most danger and opportunity for screw ups. Not only is down-climbing more difficult, you’re already exhausted, both physically and mentally; you’ll need your best judgment just when you’re most compromised. And so even while on the summit, the descent looms in the back of the climber’s mind. The summit, no matter how breathtaking in its beauty, is no final accomplishment, no steady-state place of security where one can truly rest. The weather is coming in, darkness is looming and you’re massively dehydrated. No matter the intensity or the quality of the view, you’ve got to embrace the uncertainty ahead. This is life.”

Blogikirjoitus tämän viikon tiistailta ”Maximum Mindfulness”