Erään etsijän tarina

Luin eilen illalla yhteen menoon Taavi Kassilan muistelmat. Varsinkin alkupuoli kirjasta piti otteessaan, monestakin syystä. Tavallisestihan kirjallisuusarvostelijat kertovat kritiikeissään enemmän itsestään (joko tahattomasti tai tahallisesti) kuin esiteltävästä kirjailijasta ja hänen kirjastaan, joten niin aion tehdä minäkin.

Olemme syntyneet molemmat 1950-luvulla. Taavi Kassila on minua neljä vuotta vanhempi. En ole koskaan tavannut häntä. Meitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat tutustuimme joogaan jo lapsuudenkodeissamme. Taavin äiti innostui joogasta 1960-luvulla. Samoin minun isäni.

Meitä yhdistää myös se, että innostuimme molemmat Krishnamurtin ajatuksista teini-iässä. Kirjoitin 16-vuotiaana Krishnamurtista (huonon) runonkin päiväkirjaani.

Krishnamurti opettaa: ”Itsepetos alkaa, kun ihminen alkaa pitää oman mielensä keksimiä kuvia, käsitteitä ja symboleita totuutena. Hän alkaa elää kahdessa todellisuudessa: itse luomassaan ja todellisessa. Nämä ovat ristiriidassa, jonka ihminen yrittää ratkaista luomalla ihanteen, mutta se vain pahentaa tilannetta ja pitkittää ongelman ratkaisua. Krishnamurti sanoo, että kohdatessaan tosiasiat sellaisenaan mieli on hiljaa, passiivisen tietoisuuden tilassa. Sellaisessa tilassa mielen luomat ongelmat ratkeavat itsestään ja ihminen intuitiivisesti tietää, miten hänen tulee toimia.“

Tuon kyllä allekirjoitan yhä tänäänkin. Ja tässä kohden minun ja Taavin tiet sitten eroavatkin: Krishnamurti ajatteli, että ”jokaisen pitää olla valona itselleen eikä totuutta voi koskaan siirtää toiselle tuhoamatta sitä“ eli toisin sanoen hän ei uskonut guruajatteluun. En usko minäkään. Kassila sen sijaan on kulkenut tähänastisen elämänsä etsimässä gurua itselleen.

Minulle kirjan lukeminen oli myös sikäli hauska tuulahdus menneestä, että siinä kerrotaan ihmisistä, jotka olen kauan sitten tavannut, mutta jo autuaasti unohtanut. Esimerkiksi intialainen Uttam Sood, joka opetti/aa  joogaa Suomessa. Hänen vaimonsakin muistan nyt. Kirjastonhoitajat Hilkka ja Teuvo Raskun muistan ajalta, jolloin olin kirjastoapulaisena Helsingin kaupunginkirjastossa. Ja niin edelleen; kirjassa vilahtelee tuttuja nimiä kaukaa menneisyydestä.

Taavi Kassila matkusti ensimmäisen kerran Intiaan ja yöpyi aluksi Uttam Soodin sedän luona. Setä oli myös joogaopettaja. Hän järkytti idealistisen Taavin kysymällä ensimmäiseksi: ”Toitko lentokentältä viinaa? Halpaa viinaa pitää tuoda aina kun on tilaisuus.“ Uttam Soodista sain vaikutelman, että hän oli ovela bisnesmies. Mieleeni muistui hilpeä muisto 60-luvun lopulta, jolloin Suomessa vieraileva intialainen joogaopettaja Dhiren Datta (kuvassa perheeni kanssa) asui meillä jonkin aikaa. Hän järkytti ihanteellisia joogaajia polttamalla paksuja sikareja (ja myöhemmin kuulin äidiltäni, että gurulla oli ollut kovasti silmää naisillekin).

Kassilan kirjassa vilahtelee ihmisten lisäksi myös kirjoja, jotka muistan kirjahyllystä lapsuudenkodistani: Swami Vivekanandaa, Urheilu ja jooga jne. Kiinnostavaa, millaisia yksityiskohtia voikin mieleen palautua.

Kirjan vahvuus on Kassilan aitoudessa ja rehellisyydessä. Hän kertoo myös vaikeista asioista: isänsä alkoholismista ja syrjähypyistä, äitinsä pahasta tunnetraumasta, vanhempiensa vaikeasta avioliitosta, nuoruudessaan kokemastaan pedofiliasta jne. Hän kertoo kaunistelematta seksuaalisuutensa kehittymisen eri vaiheista, kariutuneista suhteistaan ja avioliitostaan. Kenestäkään ihmisestä hän ei kirjoita pikkumaisesti tai ilkeästi, mitään lipposmaista kaunanpurkua ei tästä kirjasta löydy.

Kirjan johtoteema on Kassilan elämänikäinen etsintä. Hän kuvaa matkojaan ja tapaamiaan guruja. Krishnamurtiin hän pettyi kuultuaan, ettei tämä eläkään selibaatissa, vaan pitää salaista rakastajatarta (jonka aviomies puolestaan eli selibaatissa). Yksi australialaisguru sai myös Kassilan paheksunnan naisjuttujensa ja avoimen ongelmallisen seksuaalisuutensa vuoksi. Minua nuo jutut naurattavat, Kassilaa järkyttivät.

Kuvatessaan intialaisguruja Kassila antaa, osittain ehkä tahattomastikin, aika värikkään kuvan. Oma vaikutelmani on, että osa kuvatuista oli täysiä huijareita ja bisnesmiehiä, osa mielenvikaisia – ja loput siltä väliltä. Värikästä ja kiinnostavaa sakkia, jota olisi hauska seurata tarkkailumielessä. Mutta, että heihin pitäisi uskoakin …

Kirjan loppuosa on sitten omistettu Äiti Ammalle, jonka yhteisöön Kassila on muuttanut loppuelämäkseen. Kassila tietenkin ylistää guruaan, löydettyään tämän vihdoin etsintöjensä jälkeen. Tässä vaiheessa huomasin, että kirjan ote minuun alkoi herpaantua, aloin lukea hiukan kursorisesti. Äiti Ammasta liikkuu niin ihmetekotarinoita (eräänlainen kuolleista herääminen) kuin synkempiäkin kertomuksia (eräs skeptikko väittää Amman sekaantuneen epäselviin kuolemantapauksiin). Kaikki nuo ovat uskonnollisille hurmosliikkeille tyypillisiä piirteitä. Legendat elävät omaa elämäänsä – ja yleensä jokaisella hurmosliikkeellä on myös pimeä puolensa.

Taavi Kassilan puolesta toivon, että Äiti Amman tapauksessa ei näin ole.

Taavi Kassila: Erään etsijän tarina (Otava 2010)

Uusi suomalaiskirja kahvakuulailusta

Tuomo Kilpeläinen on kirjoittanut perusoppaan kahvakuulailusta. Oppaassa kerrotaan selkeästi ja runsain kuvin havainnollistettuna, miten kahvakuulilla harjoitellaan.

Kilpeläinen aloittaa antamalla opastuksen ensimmäisen kahvakuulan hankinnassa. Kunpa olisin nähnyt tämän tekstin ennen kuin hankin omani! Olisivat ainakin kömpelöt ja liian suurikahvaiset 24-kiloiset jääneet ostamatta.

Sen jälkeen kirjassa kerrotaan kahvakuulaharjoittelun hyödyistä ja analysoidaan treenien lihastyötä. Teksti on täsmällistä ja käytännöllistä, pidin kovasti Kilpeläisen maanläheisestä tavasta esittää asiat. Joskus netissä näkee sellaista sisäpiirin slangia, ettei minulla ole hajuakaan, mistä puhutaan, mutta tämä teksti kiteyttää olennaisen helposti ymmärrettävällä tavalla.

Oman lukunsa kirjassa saavat selkäongelmat. Suomen Selkäliitto ry:n neuvoja Kirsi Töyrylä-Aapio kirjoittaa kahvakuulailun hyödyistä selkäongelmaisille.

Kahvakuulaharjoittelun liikepankissa esitellään perusteellisesti monipuolinen valikoima liikkeitä, joita kuulien kanssa voi tehdä. Löytyipä sieltä sellaisiakin, jotka ovat ihan uusia minulle!

Oppaassa annetaan valmiita ohjelmia eri tarkoituksiin: aloittelijoille, kuntoilijoille ja tehoharjoittelijoille; reisi- ja pakaraohjeita; keskivartalo-ohjelma; omat ohjelmansa pesäpalloilijoille, mailapelaajille, kamppailulajien harrastajille, hiihtäjille, juoksijoille, jääkiekkoilijoille, golfaajille, ratsastajille sekä uimareille.

Lopuksi kahvakuulaharrastuksen suomalaiset uranuurtajat kertovat. Mukana ovat ensimmäinen suomalainen arvokisaedustaja ja harrastusta ahkerasti eteenpäin vienyt Marko Suomi, amatöörien maailmanmestari Kukka Laakso (josta Kilpeläinen kirjoittaa esipuheessaan: ”Mykistävän kaunis ja hirvittävän vahva”), kuulantyöntäjä Henri Pakisjärvi, pesäpalloilija Mikko Korhonen, uimari Ville Kallinen sekä ultrajuoksija Eero Lumme (ultrajuoksu tarkoittaa kaikkea juoksua maratonin tuolla puolen).

Tämä on ehdoton perusopas kaikille kahvakuulailijoille. Kahvakuulailun aloittamista suunnitteleville suosittelen tämän ostamista ennen kuin hankit ensimmäisen kuulan!

Tuomo Kilpeläinen: Kahvakuulalla kuntoon (Suomen Urheiluliiton Julkaisut Oy 2010, 96 s.)

Piiloliikunta

Luin vastikään Pertti Mustajoen kirjan Berliiinmunkki ja muita kirjoituksia painonhallinnasta. Kirjassa Mustajoki kirjoittaa piiloliikunnasta. Termi oli minulle outo ja koko asia entuudestaan tuntematon.

Ihmisten liikkumattomuus on lisääntynyt huimaa vauhtia. Asiantuntijat arvioivat, että meiltä on kadonnut ”viisi tuntia kävelyä” päivässä. Se ei taatusti helpota painonhallintaamme. Mutta joukossa on kuitenkin niitä, jotka pysyvät hoikkina, kaikesta ruoan runsaudesta ja liikunnan vähyydestä huolimatta. Yksi selitys ilmiölle on piiloliikunta.

Ensimmäiset havainnot piiloliikunnasta tehtiin Phoenixissa Arizonassa parikymmentä vuotta sitten. Tutkimuksessa laitettiin joukko ihmisiä suljettuun tilaan, heitä yliruokittiin ja estettiin liikkumasta. Koehenkilöt luonnollisesti lihoivat kaikki, mutta joukossa oli sellaisia jotka lihoivat vain aivan vähän. Kun tutkijat selvittivät syytä vähäiseen lihomiseen, he havaitsivat että nämä ihmiset olivat fyysisesti aktiivisempia kuin enemmän lihoneet. Tämä aktiivisuus on ”piiloliikuntaa” siksi, että se on liikehtimista, jota ihminen itse ei juuri huomaa. Hyvä esimerkki piiloliikunnasta on lapsi, joka ei pysy paikoillaan hetkeäkään. Kyseisessä tutkimuksessa tuon suljetun tilan aktiivisimman ja passiivisimman ihmisen energiankulutuksen ero vastasi kahden tunnin reipasta kävelyä. Ero on huomattava, kun ottaa huomioon, ettei tilassa ollut mitään mahdollisuutta varsinaiseen liikunnanharrastamiseen.

Tämä avaa kiinnostavia mahdollisuuksia sellaisille ihmisille, jotka eivät saa kiksejä varsinaisesta treenaamisesta. Hyöty- ja arkiliikunnan lisäksi kannattanee ryhtyä kiinnittämään huomiota kaikenlaiseen pikkuliikehtimiseen, sitähän on helppo tietoisesti lisätä ja tehostaa ilman että menee varsinaisen treenin puolelle (jos vastenmielisyys liikuntaa kohtaan on yhtä suuri kuin parilla mun kaverilla :)).

Akanperkele nyrkkeilysalilla

Luin eilen Eva Wahlströmin kirjan Homma hanskassa, jonka ystäväni oli lähettänyt minulle (kiitos Outi!).  En ole tiennyt nyrkkeilystä mitään, en seuraa mitään urheilulajia (pitääköhän ruveta nyt seuraamaan naisnyrkkeilyä …), mutta kirja oli minusta äärettömän kiinnostava. Eva kirjoittaa siinä kokemuksistaan äijien maailmassa, jossa akat ovat karkuteillä, jos he ovat yli neljä metriä hellan äärestä.

Evan perusasenne on: ”Ihan hyvä” on pahin este jos aikoo todella hyväksi. Jos tyytyy olemaan ihan hyvä, ei voi koskaan tulla parhaaksi.

Niinpä hän puri huulta ja antoi ukkojen vittuilla. ”Noi mitään väistöjä ole. Näytät ihan lentokoneelta.”  ”Näytät tosiaankin kissaeläimeltä. Ihan kuin kissa joka pyyhkii takapuoltaan mattoon.” ”Kuulkaa kaikki! Täällä on maailman kahdeksas ihme – ajatteleva nainen!” jne. jne.

Eva nieli ärtymyksensä, koska hän tiesi että nuo äijät olivat hyviä nyrkkeilijöitä, jotka tosiaankin ymmärsivät lajinsa. Eva sai työvoiton äijistä, he hyväksyivät hänet lopulta.  Mutta tuo kaikki oli vain yksi pieni askel eteenpäin.

Koska minulla ei ole mitään kilpailutavoitteita tai kaikenkattavia intohimoja treenaamisen suhteen, ymmärsin kaiken, mistä Eva kirjassaan kertoo, oman intohimoni – kirjoittamisen – kautta. Se mitä hän kirjoittaa valmentajista, sopii ihan yksi yhteen kustannustoimittajien kanssa.  Kritiikin sieto, sitkeä opettelu, keskinkertaisuuden riittämättömyys, huumori ja itseironia … Eva analysoi myös julkisuusmyllyn hyvin terävästi. Koska minulla on ollut oma viistoistaminuuttiseni televisiossa, tiedän hyvin mistä hän puhuu, vaikken itse olekaan joutunut kokemaan kuin kalpean aavistuksen asiasta. Samat asiat joutuu käymään läpi jokainen tolkun ihminen joka tulee yhtään vedetyksi julkisuuteen.

Kirja on terävä, oivaltava ja hauska. Eva onnistuu välittämään nyrkkeilyn idean. En yhtään ihmettele, että joku nainen haluaa mennä rinkiin saamaan nenänsä verille ja murtumaan, silmänsä mustaksi ja kaikki paikkansa kipeiksi ja ruhjotuiksi. Nyrkkeilyn perimmäinen kauneus avautunee sisäisen tiikerinsä löytäneille :).

Eva Wahlström: Homma hanskassa

Eva Wahlströmin nettisivut